Kuvagalleria
Iittiläinen elämysklusteri
Kun Kymijoki aikoinaan haki uomansa, kainaloon yhtyi Kettujärvi. Sen ilta-aurinkoisella rannalla meitä saattelee Vuoden elämysiittiläinen 2005, matkailuyrittäjä Markku, jonka mökkimailta ryhdymme joen laskuun muinaiskultturellille elämysretkelle.
Hilpaisen kärkeen pitämään kiirettä ennen kuin ilta ehtii. Uoma kapenee, reunamat jyrkkenevät, ja ken tahtoo, voi kuulla koskien ryminän. Täällä on tukkilaisromantiikan kehto. Etelä-Suomen uljaimmissa koskissa mesottiin paitsi puuta ränniin myös filmiä rullalle, kun tukkilaiselokuvia tehtailtiin Mankalankoskilla 1920-luvulta 1950-luvulle asti. Sitten pani pari voimalaa joen aisoihin, loppui uitto ja elokuvat.
Flow
Tarina kertoo, miten Tauno Palo loikkasi viime hetkellä turvaan kuohuihin syöksyvältä lautalta. Ja osattiin täällä urheilla ja kuolla oikeastikin. Kaupunkien sivistyneistö löysi kosket 1900-luvun alussa niin kuin muutkin kansallismaisemat. Lepuutamme hetken ihmeenkauniissa joenmutkassa, jonka rantakalliossa on muistolaatta parin ylioppilaan ja heidän venemiehensä elämysretken päätöksestä.
Joki levenee ja hämärtyy. On elokuun pimeä kun nousemme Huhtalan maille yöpymään. Aulin työkaveruudesta eläköitynyt Heikki on meille ylenpalttisen ystävällinen ja vieraanvaraisempi isäntä kuin kykenemme näin myöhään vastaanottamaan. Kuulemme talon historiasta suuressa tuvassa ja istumme iltaa minkä vielä kerkeämme. Sitten katoaa 18-päinen lauma nukkumapaikkoihinsa kuin ison talon väki ennen vanhaan. Ilkka on moderni. Ilkka telttailee. Nukun naistentalon ylisillä ja pidän vahtia.
Joutsenkurki tööttää hereille. Pihapiiri kylpee auringossa eikä ennätyskuiva kesä ole kurittanut sen vihreyttä. Lastaamme paatit autoihin ja lähdemme ohittamaan voimalaitosta. Sitä ennen Heikki tarjoaa lähtökuohuvat, reilusti ennen puolta päivää. Timo yritetään jättää kyydistä mutta kun kännykät jäivät panematta kiinni. Komppania siirtyy typötyynen Kirkkojärven puolelle pakkaamaan kampetta kyytiin. Alli ui ilman lupaa.
Estetiikka
Tultiin loppumatkaksi Iitin järviketjulle, jossa ei huomaisi olevansa joessa jos ei tietäisi. Tai oikeastaan kyse on järvestä, jonka läpi joki virtaa. Lounas, uinti ja aurinkokylpy Kalmusaaressa. Sitten Iitin kirkonkylään, joka on Suomen kauneimmaksi valittu. Kehitys vei kuntakeskuksen Kausalaan ja jätti tämän silleen. Vastassa on opas Sirpa, joka on pannut koko kylän hälyvalmiuteen. Museota pidetään varta vasten meille auki, suntio herätetään päiväunilta avaamaan kirkkoa ja kesäkahvilassakin odotellaan. Täällä homma toimii.
Iitti on maakuntamielessä vähän outo paikka. Hämäläispitäjä jossa sanotaan mie tai miä. Aikanaan iso emäpitäjä, jonka Salpausselkä jakoi Maakansaan ja Veskansaan niin että kirkkoonkin tultiin eri ovista ja poikkinainti oli pannassa. Rantaruotsalaisten takamaata johon panivat vauhtia Pietarin rata ja naapurikuntien puolelle noussut paperiteollisuus. Kymenlaakso keksittiin vasta kun Viipurin lääni lakkasi. Kunnan tunnetuin henkilö on eroottinen hahmo Iitin Tiltu. Ehkä heikko maakuntaidentiteetti selittää vahvan paikallishengen.
Spektaakkeli
Kirkonkylältä melotaan muodikkaasti mikrohistoriaan. Tullaan Talasmäkeen, joka on kunnalle säätiöity kotimuseo- ja perinnepaikka. Sen vuokralaisisäntä on vähän höpsähtänyt mutta loppujen lopuksi ihan mukava mies. Kertoo pitkät pätkät paikan ja sen emotilan Kurton historiasta. Talasmäen äiti, opettaja Elma miehensä Aarnon kera lietsoivat täällä kotiseutuhenkeä 1930-luvulta lähtien. Kerkesivät myös nähdä maailmaa: aika reipasta 60-luvun seitsenkymppisiltä ajella pari kuukautta Greyhoundilla ympäri Amerikkaa! Nyt on museotoiminta itse museoituna, ja Talasmäki palvelee kesäpaikkana perinnetietoisia elämysaikalaisiaan, jotka puolestaan vaalivat mielellään paikan henkeä.
Pitkän ja helteisen päivän matka yöhön päättyy saunaan. Etsiskelen rantakalliolla pohjoisen taivaalta kuunsirppiä mutta löydänkin jotain parempaa ja rynkään hakemaan muita: revontulet! Ihmettelemme väritöntä mutta leveää loimuttelua pitkään. Välillä olen varma, että se on esirippu, jonka takaa karauttaa arkkienkelin ratsukko. Mitä mahtoi pelätä muinaiskansa.
Palkinnoksi hyvin järjestetystä spektaakkelista retkikunnanjohtaja Lampinen lahjoittaa altailaista kurkkulaulua ja maailman kalliomaalauksista kertovan kirjan, jotka otan Iitin elämysklusterin puolesta kiitollisena vastaan.
Huippukokemus
Aamulla katsastamme vesiltä järven viimeisen, aikanaan museoidun nuottatalaan, joka antoi Talasmäelle nimensä vasta, kun se itse edusti jo mennyttä maailmaa. Kohta edessä häämöttää Hiidenvuori. Rantaudumme Keitaan kannakselle ja patikoimme huipulle. Kansallismaisemaa joka suuntaan – vai vieläkö maisemia kansallistetaan? Kaunista kuitenkin on ja vähän globaalia myös. Voikkaan piiput näkyvät vielä mutta savu on jo lakannut tupruamasta.
Hiidenvuorella lienee muinoin linnaa pidelty. Myöhemmin siellä alettiin pitää kesäjuhlia, jollaiseen Marlebäckin kartanon emäntä Hella Wuolijoki kuulemma raahautti flyygelinsä. Jokakesäisiin nykykonsertteihin kelpaa piano, pari oopperalaulajaa ja kesäyön hämärä. Etsimme vielä alas tullessa salakäytävää mutta salaiseksi jää.
Iltapäiväksi on Jaalan puolella tarjolla kalliomaalaus. Pikkurakit räksyttävät tietä Lampiselle, joka rantautuu etsimään kohdetta. Kaksi selväpiirteistä venettä. Ihminen, hirvi tai vene niissä yleensä on. Ihan rikas kuvasto verrattuna saamaani kirjaan, jonka kuvissa monen kansan mieli näyttää siveettömästi pyörineen sen yhden eli hedelmällisyyden ympärillä.
Erotiikka ja hallittu pelko
Paluumatka Hiidensaari kiertäen on riskipeliä. Kapeassa salmessa vaaniva hiisi kaappaa naisia eikä meillä ole varaa menettää yhtäkään. Aikanaan naisväki laskettiin kirkkoretkellä jalkapatikkaan ja otettiin taas kyytiin salmen toisella puolen. Enemmän naisia ja lapsia taisivat kuitenkin viedä Pelinginselän aallot. Se vauhditti Veskansan oman kirkon ja Jaalan perustamista 1800-luvun lopulla.
Viimevisiittinä käymme Marlebäckin tiluksilla Niittylahdessa. Lampinen ja meitä maitse seurannut Heikki tietävät paljon Wuolijoen ajasta ja siitä, kun Bertolt Brecht antautui täällä luonnon ja naisen kauneudelle. Vieraskirjassa Helsingin Työväenmelojat tervehtii kaupungin paperityöläisiä, jotka vielä muinaisen teollisuusyhteiskunnan jäänteenä isännöivät taloa. Lopuksi otetaan kilpa-ajot kotirantaan. Näin melkein kuin me nyt meloi ennen Veskansa. Perjantaina lähdettiin, jotta pyhäksi oltiin kirkolla.
Pasi Mäenpää