2012
Kivijärven kalliotaidemuseo
Lusikoin ravintolassa soppaa, kun pihaan rullaa autoja paatteineen. Paikka on Taavetin lomakeskus, Heme lähdössä kesän muinaisretkelle. Tulin iltapäivällä ennakolta tiedustelemaan leiripaikkaa, koska pimeä tulee jo pian ja poppoo on perinteiset parikymmentä. Löysin mainion saaren ja pystytin telttani valtausmerkiksi. Saan Lampiselta kehut, kun sattuu olemaan kivikautinen asuinpaikka. Eikä se sattumaa ole, vaan melojalla on samat arvostukset kuin kivikautisilla: helppo rantautua, mukava majoittua.
Ilta on elokuuksi kurjan viileä, melkein pipoilma. Istutaan, turistaan. Syödään ja juodaan. Katsastellaan huomista reittiä. Retkihetkistä syntyy miehekästä koivuklapiproosaa. Tuo oli postmodernismia. Kieritän nuotiokehältä muutaman kiven yöksi absidin alle mutta ei niistä juuri lämpöä lähde. Eikä tarvitsekaan kun satsasin kaupassa luksukseen, silkkiseen sisäpussiin. Parhaimmillaan se olisi pelkkä hajuvesi yllä mutta ehkä ensi kesän helteillä.
Punaista
Lauantain ohjelmassa on viisi kalliomaalauspaikkaa, ensimmäisenä Muuraisvuoret. Uhkea kallioseinä. Huomaan etten enää rynkää ensimmäisenä punaista etsimään. Olen nähnyt kymmeniä maalauksia, enimmät näillä muinaisretkillä. Tuhatvuotista geokätköilyä parhaimmillaan. Kohde on parin metrin korkeudessa, joten Ilkka kuvaa sen kanootissa seisten.
Selällä vastaan tulee outo kuljetus, kuulemma ponttoninuotta. Nuottamies on yhtä hämmästynyt meistä: 20 vuotta Kivijärveä seilannut eikä ole moista laivastoa nähnyt. Suunnataan koilliseen, mistä löytyy kaksi maalauspaikkaa lisää. Huonompaa kuvalaatua mutta toistaan hienompia jyrkänteitä. Lounas saaressa. Kantarelleja on niin paljon, että muutamien ruokavarat eivät hupene vaan pulskistuvat. Pitäydyn puolukassa, mutta katsastelen pakurikääpää Aulin kanssa kilpaa. Jos Heme joskus tarvitsee rahaa, ehdotan että kaikki määrätään haalimaan pakuria retkillään. Mustikkamaan vajalta 15 metriä ja löytyy ensimmäinen sadan euron satsi.
Iltapäiväksi on vielä kahden maalauspaikan ohjelma, harvoin melomalla näkee näin paljon kalliotaidetta kerralla. Kas kun Kivijärven kunnat eivät keksi sitä markkinoida. Henry jopa löytää Kuhasensaaren kallioseinästä punaväriä, jota ei ole kirjoissa eikä kansissa. Ei ole mahdotonta, että siinä on tunnistamatta jäänyt värikenttä. Vedessä sätkii sudenkorento. Nostan sen melalla kansiköysille lumpeenkukan viereen kuivumaan.
Siltarumpu
Kohti koillista ja Lemiä. Kivijärvi ei ole ihan nimensä veroinen, sillä Puulakin oli paljon kivisempi. Päinvastoin tämä on yllättävän mukava melottava. On sekä laakeita, rantautumaan houkuttelevia kallioita että ihasteltavia, korkeita ja osin rapautuvia kallioita – ja saarisokkeloa, jopa mökitöntä, riittää. Lemiläiset puhuvat perinteisesti asuvansa ”ison kiven takana”. Maasto on kyllä kivistä, mutta enemmän sanonnalla taidetaan viitata pitäjän syrjäisyyteen ja takapajuisuuteen, kertoo Mikko Europaeus Lemin historiakirjassa. Nyttemmin Lemistäkin on tullut osin lähiö eli asuinalue, josta käydään kaupungissa eli Lappeenrannassa töissä. Elämäntapansa osalta näinkin syvä maaseutu on jo kaupungistunut.
Kartalla näkyy kolme sillanalusreikää, joista valita reitti Kuuksenenselälle. Otan perimmäisen. Se on pitkä aaltopeltinen putki, johon tuuppaan ensimmäisenä. Keskellä rumpua tuntuu siltä, että vauhti lakkaa ja teen typeryyksiä. Ryhdyn melomaan sillä seurauksella, että mela karahtaa kiinni ja tömähdän äkkiä sen vartta vasten seisauksiin. Huudan takaa tulevia pysähtymään, ettei tule ketjukolaria, se voisi olla vaarallista ahtaassa tilassa. Nyhdän melaa irti mutta se ei liiku. Mela on 210 senttiä pitkä, ja sama on rumpuputken halkaisija aallonpohjasta mitattuna. Muovilapa taipuu mutta murtuuko se jos runttaan? ”Ei siun piä hätäilemän”, kuuluu lemiläisten yhdestoista käsky.
Lopulta keksin rullata vartta akselinsa ympäri, jolloin lavat pyörähtävät pinteestä. ”Älkää meloko putkessa!”, huutelen ulos päästyäni. Käki kukkuu vaikka on elokuu. Henry ei tottele ja jämähtää. Kysyn melan mittaa. ”Kakssataakymmenen.” Loppupätkä Lemille mennään parin pikku selän yli. Sudenkorento on kuivunut mutta sen toinen takasiipi on rutussa, liekö lintu haukannut. Käsken Ilkan ikuistaa tämän memento morin, kuoleman merkitsemän raajarikon ja valkean surukukan.
Särä
Lemin rannassa on tasaista nurmikkoa ja meillä kunnan lupa telttailla, kiitos! Marssi särälle. Täällä ei kursailla, lautanen vaan eteen ja syömään. Särä on uunissa muhinutta lammasta ja perunaa puukaukalossa eli särässä. Yksinkertaista mutta hyvää, ja paljon. Sopivaa melontamuonaa päivän päätteeksi ja museopirtissä menneen ajan tunnelma.
Särän sesonkia oli ennen aikaan syystalvi. Se brändättiin lemiläiseksi vuonna 1972, kun se valittiin yhdeksi ”Suomen seitsemästä ihmeestä”. On sitä muuallakin syöty, mutta Lemille se juurtui kotiseutuväen, marttojen ja bisnesmiesten ansiosta. Sitä kadehtii tänään moni kunta, kun on ruokakulttuuribuumi ja kuntauudistus uhkaa paikallista identiteettiä.
Neliääninen kirkkolaulu meiltä jää väliin. Se kuului samaan matkailupakettiin särän kanssa: ensin kirkkoon, sitten särälle. Elämyskonseptin kehitti akateemikko Kustaa Vilkuna. Ennen särämainetta, 1960-luvun lopulla, Spede Pasanen ja Simo Salminen puuhasivat Lemille Raikulimaa-nimistä puuhapaikkaa. Kuulostaa Hannu Raittilan romaanilta.
Lampinen kyselee emänniltä, että onko pottu kuulua Lemin punaista muttei ole. Lemin perunoista tuli aikoinaan hitti, salaisuus on hiekkapitoisessa maassa. Lemin punaisen toivat perimätiedon mukaan kolme täkäläistä sotilasta palatessaan Turkin sodasta Balkanilta 1870-luvulla. Sota, tuo suuri kulttuurilähettiläs. Karjalanpiirakka-nimisen kansallisruoan rypytti Stalin, jonka puna-armeija karkotti konsulentit ympäri Suomenmaan.
Savusauna
Särältä siirrämme mahamme naapuriin savusaunaan. Iso kiuas ja hämärä huone, vahva noen haju ja pyöreänmuhkea löyly. Yhteissaunan retkierotiikkaa. Verannalle pilkistää ilta-aurinko ja puhutaan taas kerran siitä, mistä on puute eli Hemen omasta saunasaaresta tai edes telttasaunasta. Minusta kruunun pitäisi elvyttää vesiliikenteen kievarilaitos: missä vaan meloisi niin joka toinen ilta pääsisi krouviin ja kylyyn.
Pimennyttä iltaa istutaan ja hyttysiä huidotaan uimarannan laiturilla. Odotetaan pilvireunan vetäytymistä, sillä itätaivaalla palaisivat Perseidien meteorit, mutta turhaan. Onko tähdenlento olemassa, jos sitä ei kukaan näe? Kömmin petiin saunapuhtaana, ensin läpilämmenneenä ja sitten raukeaksi viilenneenä. Ruumiillinen perusnautinto, jota suurin osa ihmiskunnasta ei koskaan koe.
Retkellä aina toinen aamu on pahin, kun ensimmäisen huonon telttayön jälkeen on nukkunut pitkään ja sikeästi eikä meinaa herätä millään. Ilma on viileä mutta aurinkoinen ja tyyni. Sudenkorento on poissa. Puolet porukasta pysähtyy vähentämään vaatetusta jo ennen kuin tullaan retken parhaille maalauksille Ruominkapiaan. Siitä löytyy monta värikenttää ja useat hahmot erottuvat selvästi. Päällekin on maalattu, käyttötaidetta kun oli.
Kärkimeloja huomaa pian olevansa puoli kilometriä kärjen takana. Otan karkulaiset kiinni ja arvotaan, onko tässä viimeinen hyvä rantautumispaikka lounastaukoa varten. Päätän että on. Lounastan savusärkeä purkista – usko tai älä, se maistuu paremmalta kuin muikku. Joku ui, joku käy marjassa tai sienessä. Joku syö liikaa suklaata, koska melontaretkille lähdetään siksi että silloin saa.
Muinaisuoma
Seuraavassa niemennokassa näkyy täydellinen taukopaikka, joka lähellä paljastuu mökkirannaksi. Suomi on täynnä rantamökkejä, mutta meloessa panee merkille, että ihmisiä niiden pihoilla ei juuri näy. Kansallisvarallisuus on vajaakäytössä, niinpä jokamiehenoikeuksia pitäisi laajentaa ja teknologialla avittaa. Mökinomistaja kertoisi älykännykässä mihin rantaan sopii tulla ja tarvittaessa ottaa löylyt ja yöpyä saunalla. Kiitokseksi hän toivoisi kymmenen puunpölliä klapeiksi tai linnunjätökset pois laiturilta. Win-win.
Alkaa mutkainen loppusuora, märkäreunaisena kiemurteleva jokimainen Jängynjärvi. Nimi viittaa saamelaisiin. Kartalla vilahtelee kivikautisia asuinpaikkoja mutta maastossa rannat ovat rumapuskaa. Uoma kukkii lummetta valkoisena. Viimeinen kohde Salmenvuori nousee upeana vastakohtana seisovalle vedelle ja alavalle maalle. Kalliomaalausten etsimiseen, löytämiseen ja kokemiseen ei kyllästy, mutta maalaajan maailmaa ei voi koskaan tavoittaa. Aikakapseli on liian pieni.
Kärenlammen laavulle päättyy retki. Kannaksen tuolla puolen lainehtii Saimaa. Tästä se purki vetensä Kymijokeen muutaman sadan vuoden ajan muutama tuhat vuotta sitten. Sitten joku huomasi veden äkkiä laskevan. Kuvat nousivat ylemmäs. Mitä se merkitsi? Joku katsoi kun Vuoksi puhkesi Salpausselän läpi.
Pasi Mäenpää