2014
Muinaismelontaa vedellä ja ilman
Jos haluaa nähdä seitsemän kalliomaalauspaikkaa viikonlopussa, ei voi meloa pelkkää vettä pitkin. Otan Lampisen kanssa ennakkoa ja käymme ensin kahdeksannella Luumäen Lennusjärvellä, kun muut vasta pakkaavat traileria Soutustadionilla. Ei löydy punaväriä, puuttuvat tarkat koordinaatit ja riittävä määrä silmäpareja.
Katsastamme pari rantautumispaikkaa ja kurkkaamme vesitilannetta. Sitten suunnataan Inkilään, Tuohtiaisen pohjoisrantaan, lähettämään Lampinen tiedustelemaan ja valtaamaan Haukkasaari. Iitin ladun tutut olivat siellä käyneet mutteivät yöpyneet, ja vähän hirvittää, mahtuuko sinne 20 telttaa. Kiinteä leiri on välttämättömyys tällä retkellä.
Kahden yön paratiisi
Inkilän ranta osoittautuu oivaksi lähtöpaikaksi ja rankkasadekin houkuttaa lyhentämään iltaohjelmaa. Soitan Henrille, joka senttaa suunnitelmanmuutoksen koko kuuteen autoon hajautuneelle joukolle: ei Kannuskoskelle vaan Inkilään! Nyt päästään valoisalla leiriin, josta Lampinen jo soittaa ja kuvailee paratiisiksi. Vähän ahdasta on, mutta viimeisenä rantautujana saan pikku telttani söpösti saunan terassin eteen.
Tavalliset kuviot: iltasta naamaan ja tunnelmointia pimenevässä yössä, Henrillä puoli kiloa lampaanpaistia. Porukkakin on enimmäkseen näiltä retkiltä tuttua, aina hyväntuulista. Uuden veren vähyyttä selittää se, että osallistujalista oli tuplasti ylibuukattu jo keväällä, kantapeikot etunenässä. Vähän mietin, mahtavatko ymmärtää, mitä huomenna tehdään. Sidon köyden paattini keulaan.
Kovaa ryynäystä
Aamun aurinko häätää usvaa tyyneltä järveltä, kun retkue popsii palaa. Tänään ei voi tankata yli. Teltat jäävät sijoilleen, ja paatteihin pannaan vain päivän tarpeet. Melotaan kaakkoon kohti vastarantaa. Reitti on pieteetillä talven pitkinä iltoina kaluttu mutta vain kartalla. Ensimmäinen rantautuminen on suunniteltu kartan kiviselle rannalle mutta vastassa onkin tiivis ruovikko. Pusken keulilla väylää, jota luulen toisten seuraavan, ja nousen liejukkoon. Ketään ei näy. Äänistä päätellen jokainen on raivannut oman tiensä.
Pääsen rantalepikkoon ja huutelen joukkoa perääni löydettyäni ojan, jota myöten suunnistaa. Köysi rinnan ympäri ja pulkka vetoon. Alkumatka menee ojanpohjaa, kunnes on noustava metsän puolelle. Minulla on saappaat, monella crocsit, joilla sopii upota mutaan.
Möykkyisässä viidakossa viisimetrinen kajakki taipuu huonosti. Parin metrin veto ja sitten köysi olalta ja takaisin oikaisemaan perää. Raskasta reuhdontaa. Tein inkkariaikoinani tämmöistä ympyräreittejä etsiessäni. Ähellän sen verran etumatkaa muihin, että ehdin suunnistaa ja valita parhaan reitin. Pelkään, että jokainen virhemetri kertautuu 20:llä, tosin pari inkkaria etsii omia polkujaan keskemmällä suota.
Haulikko ja koira
Nyhdän maantien poikki ja löydän sen jälkeen ojan yli kohtaan, jossa puusto viimein harvenee. Rämmin taaksepäin ja huutelen porukkaa hollille. Ähinää ja reittineuvoja lentää siellä täällä. ”Onko vielä hauskaa?”, kysyn, eikä kukaan kehtaa kieltää. Peräpäässä on hiljaisempaa. Mökkitielle on ilmestynyt mies juttelemaan mukavia haulikostaan ja koirastaan. Hänestä metsässä rypeminen ei kuulu jokamiehenoikeuksiin.
Viidakon jälkeen suon reuna on ihana alusta vetää pulkkaa. Edessä odottaa soistuneen Myllylammen maalauspaikka. Juon kerralla vesipullon tyhjäksi ja lampsin taaksepäin auttamaan muita. Huono omatunto painaa: pitikö kunnon ihmisiä tuoda tämmöiseen. Silloin on kaikilla jo hauskaa, kun Ilkka ottaa ryhmäkuvan melojista, joiden alta maannousu vei veden.
Vettä näkyvissä
Eteenpäin. Jos Myllylampi on kokonaan soistunut, olemme pulassa. ”Vettä näkyvissä”, huudan helpottuneena. Huolestun uudestaan, kun vastarannalle on ilmestynyt veneranta ilman kartan ja ilmakuvan lupaa. Onneksi se on tyhjä eikä sen takana ole mökkiä, saati haulikkomiestä. Ylitys numero kaksi alkaa.
Metsää on ojitettu ja maasto koneen jäljiltä rujo. Toiset uittavat hetken ojaa, sitten kutsuu ryteikkö. Rakennan Markun kanssa pitkospuita isoimman ojan yli. Väliin tulee helpottava pelto, joka päättyy taas leveään ojaan, johon Aulin kenkä juuttuu. Ojan takana on kartan mukaan suo. On voinut joskus ollakin, nyt se on huonosti harvennettu sekametsä. Talousmetsän puupellossa on puolensa.
Talsin taaksepäin rähjäämään paatteja yli ojan. Vastaan tulee puuskutusta ja hikeä. ”Ollaan jo puolivälissä taipaletta”, yritän rohkaista. Luen naamoista, että puoliväli ei ole suinkaan hyvä uutinen. Nuoremmatkin miehet haukkovat happea auttaessaan takajoukkoa.
Pellolta järveen
Toinen heinäpelto-osuus pelastaa paljon, sillä sen voi vetää yhteen menoon ja koko ruumiilla. Lampinen kiskoo kahta kerralla. Pellon jälkeen näkyy ihanaa, lainehtivaa, melottavaa vettä. Harvoin on lounastauko näin paikallaan. Ensin katsotaan maalauspaikka. GPS-laitteet eivät kuitenkaan väriä löydä, sen paremmin kuin silmät.
Hiijärvellä puhaltaa kevyesti vastaan ja jään joukosta, koska ranteeni vinkuu kipua. Alkoi jo viikko sitten Tove Janssonin 100-vuotisretkellä, kun yritin surffata pelkillä käsillä. Huomaan tulleeni paikkaan, jossa kerran sain hirmuhauen. Maalauspaikka vilahtaa melkein ohi, vaikka aika paljon sen eteen tuli reuhattua.
Mustikanpoiminta
Tullaan viimeiselle vetotaipaleelle, jossa vaihtoehtoina ovat 700 metrin kanto tai kärryttely tietä pitkin, taikka vähän lyhyempi metsäretki totuttuun tapaan. Otan skutsin, muut lähtevät tielle. Mustikkamättäät ovat ihme! Parinkymmenen metrin veto ja sitten pysähdys läähättämään vetoköyden varassa 45 asteen kulmassa. Siitä mustikoita saa kumartumatta. Nyhdän varpuja kuin karhu ja hotkin kuivaan suuhuni.
Miehujärvellä pienen joen laskettuani yhytän muut. Reitillä on vielä yksi kysymysmerkki: onko Naistinjoessa vettä? Joen mutkat avautuvat eteen yhtä viehättävinä kuin keväällä käydessäni. Upea viisto kallio nousee yhtäkkiä virran ja metsän väliin.
Kelkjärvelle päästyä ollaan Väliväylän selkeillä vesillä. Rymy ohi, kaikki mukana. Tappioita tuli: kompassi, kamera, muutama vesipullo, jokunen banaani ynnä muuta jäi metsiin. Kukaan ei halua palata etsimään. Yksi evä irti, ja mökkipaattini kansiköysistö roikkuu entisenä.
Laumaeläimiä
Vapaan veden riemu siivittää porukan hirmu liitoon. Kotisaareen palatessa nähdään Kalamaniemen kaksi kalliomaalausta, tällä kertaa ihan parhaasta päästä. Muuan laiturikoira luulee löytäneensä laumansa ja uikuttaa mukaan. Se hyppää veteen ja ui Maaritin kylkeen. Mukava tulla valmiiseen leiriin saunomaan, uimaan ja purkamaan päivän kauhut. Vesimelontaa 23 kilometriä, kuivaa kaksi. Kova ja kiva lauma on. Ihmettelen, ettei kellään mennyt hermo eikä huumori.
Sunnuntaiaamuna ei yhtään harmita, että Ilkka oli jo talvella ampunut alas päivälle suunnittelemani kahden kilometrin ylityksen ja viiden kilometrin ojanpohjaosuuden. Riitta diagnosoi yltyneen kipuni jännetupen tulehdukseksi ja lainaa rannetuen, jonka avulla nilkuttaa yllättävän hyvin.
Ukkonen uhittelee, vaan ei osu kohdalle. Koko päivä palautellaan kauniilla säällä parin maalauspaikan kautta Kannuskoskelle ja kotiin. Melonta on hauskinta vedessä. Reippaalla ryynäyksellä voi laajentaa reittivalikoimaa.
Pasi Mäenpää