Taipalsaari. Nimi kertoo että ollaan vesiteillä ja maissa vain käymäseltään. Ajamme silti suoraan vuokramökille eikä paatteja tänään kastella. Matkalla katsastimme Lampisen kanssa linnavuoren, kivikautisen asutuspainanteen ja pari rantautumispaikkaa sunnuntaille. Isolla köörillä kulkiessa on logistiikan toimittava.
Kiva rantapaikka, panen saunaan heti tulta ja Auli katoaa kantarellimetsään. Ahneus on kuolemansynti ja omavaraisuusaate sen vakavin muoto. Isäntä käy juttelemassa. Pellot on paketoitu ja venäläiset mökkivieraat harvenneet, sentään maantiepenkereiden jakaman Pien-Saimaan vesi puhdistunut. Illan pimetessä siirretään pihatuolit rantapellon laitaan ja etsitään mukava asento katsoa ylös.
Sataa valokiviä
Intergalaktinen standardoimiskomitea päätti parituhatta vuotta sitten Swift-Tuttle -komeetan räjäyttämisestä siten, että Pyhän Laurentiuksen kyyneleet satavat joka vuosi Hemen muinaismelontaretken aikaan. Tunnetaan myös nimellä Perseidit.
Vuonna 1571 Taipalsaari erkani emäpitäjä Lappeesta, jonka vaakunassa samainen Pyhä Lauri kantoi halsteria. Ei hän kalamiehiä ollut vaan hänet itsensä paistettiin sellaisessa 10. elokuuta vuonna 258, kun oli tuonut Rooman köyhät muka seurakunnan aarteina perisyntisen ahneelle keisarille.
Vuonna 2003 meloimme Janakkalan Pyhän Laurin kirkon ohi, silti vaeltamatta pyhiin ja tuijoteltuamme taivaalla silloin punoittanutta Marsia. Eilen ei tehnyt pahaa palvoa sodan jumalaa, tänään jossain tehdään lisää marttyyreja. Lampista kiinnostavat erikoiset rantakivet. Nakkaan kurillani kiukaankiven pihanurmelle ihmeteltäväksi.
Taivaallinen logistiikka on kohdillaan, sillä pian kivi vetää valkeita viivoja yöhön, vaikka harvakseltaan. Toiko joku tuollainen elämän maahan? Kun Tiina puuskahtaa, ettei täällä mitään näy, aina pullahtaa yksi. Etteikö kansalaista nyky-yhteiskunnassa kuulla. Yöpuuni löydän tuvan lämpimästä, muutaman muun kera, loput telttakylästä.
Demokratiaa!
Aamulla ihmiset luulevat, että makuuhuoneeni jääkaappi ja kahvinkeitin ovat yhteiskäytössä. Päivästä tulee tuulinen. Se yltyy pykälä pykälältä, kun kaarretaan niemien takaa kohti etelää. Tokeinniemen muinaishautaa ei pusikolta nähdä. Kannuksen muinaislinna kalliomaalauksineen – harvinainen yhdistelmä muuten – tunkee kalliokiilana vesiteiden risteykseen.
Punaista löytyy mutta ilman hääppöistä taidevaikutelmaa. Koukkukätisiä hahmoja siinä pitäisi olla aika tiheässä sotkussa, ehkä hirvikin. Hahmotus on valosta ja säästä riippuvainen, ja harjaannuksesta. Ärisen kun jotkut eivät löydä maalauskohtaa, vaikka se minun silmääni on ilmeinen.
Tuulta päin. Aalto ei ole vielä kummoinen ja päätän vetää vastatuulisen selän yli. Väärä ratkaisu. Peräpää hyytyy ja lähdetään kiertoreitille. En osaa päättää, mitä tehdä. Ensimmäistä kertaa Hemen tunnetussa historiassa reitistä äänestetään: mennäkö vastatuuleen Valkeisaareen vaiko myötäiseen Lintuinvuorelle ja sen viereen lounaalle. Selvä voitto helpolle elämälle.
Pizza, stobe ja bilis
Lintuinvuoren maalaus on vaatimaton, ja pohjukassa tuulee täälläkin. Etsin lounaspaikkaa kohdasta, jossa Etelä-Karjalan vesiretkeilykartan mukaan on rantautumispaikka. Ei ole kuin vanha mökkikylä, onneksi tyhjä. Pelkään koko lounaan, että isäntä hyökkää rähjäämään ja syö kostoksi kilohailini.
Tuuli on vain yltynyt, kun tyrkkäämme paatin kerrallaan hiekkarannalta vasta-aaltoon. Räkä poskella kiskon Eriniemen suojaan odottamaan loppuporukkaa kokoon. Paluu kämpille on varhainen mutta onpa aikaa saunoa ja hömpötellä, lähteä vaikka kylille.
Rantaravintola soittaa keittiöön virka-apua, sillä nälkäistä melojaa änkeää sisään. Harri haastaa biljardiin ja häviää, kun lorauttaa aina kiven eikä kasia. Jätän autoni parkkiin, en promillejen takia vaan siksi, että tänne rantaudutaan huomenna ja autolla voidaan hakea loput. Antiikissa liikapromilleihin auttoi ametisti. Matkustan takapenkillä pötkölläni ihanien naisten sylissä, yhdellä on parta.
Voimakiviä
Nobel kurluttamattoman kahvinkeittimen keksijälle! Sunnuntaiaamuna tuuli on mennyt ja aurinko alkaa palata hommiinsa. Hinkkaamme kolmatta kertaa samaa kiitorataa tyyntyneelle selälle kohti Valkeisaarta, jonka maalauspaikka on alueen arvokkain. Löydettiin järvi-Suomen ensimmäisenä vuonna 1966, ja sen ympäristöä ovat arkeologit kaivaneetkin.
Kallio lienee ollut kulttipaikka, jossa on uhrattu samankaltaiseen tapaan kuin vielä seitakultissa pohjoisempana. Täältä on löydetty myös varhaisen metallikauden keramiikkaa ajalta hiukan ennen ajanlaskun alkua. Arvellaan, että kalliomaalausten magia olisi kestänyt noihin aikoihin asti.
Selitys siihen löytyy paitsi ammoisesta vesireitistä Väliväylän kautta Kymijokeen ja Suomenlahteen ennen kaikkea kallion voimakkaan ihmiskasvoisesta muodosta. Nyt sitä ei puuston takaa hahmota. Miksei olisi kivijumalia, jos kerran on kivettyneitä peikkoja ja hiidenkiviä? Mooses löi vettä kalliosta, Pyhä Pietari uskoi kuin se. Joku nukkuu voimakivi tyynyn alla.
No, aamuteeveessä tutkijat kertovat puiden viestivän keskenään, ääntelevän, kuuntelevan ja vielä hoivaavan jälkikasvuaan. Kivi voi olla taivaallisen elämän voiman säilyke. Ilkka ja Pauli kiipeävät näyttämään muille paikkaa, josta löytyy punainen hirvenpäähahmoinen vene.
Tyhjät vedet
Aina puhutaan maaseudun pusikoitumisesta, mutta täällä on vetinen autiomaa. 1800-luvun lopulla alkoi Pien-Saimaan kulta-aika, kun höyrylaivaa ja purjelotjaa, venettä ja ruuhta seilasi tiheään saarten lyhyitä välejä. Sahatavara ja Pietari seutua pyörittivät. Maanteitä täällä ei siihen asti paljon ollutkaan, paitsi talvella jäisiä.
Lounastetaan Illkukansaaren nimennokassa. Saaresta ovat kotoisin Pakkasen kirjailijasuvun Kaija, Outi ja Jukka. Yövyin tässä viime kesänä, muistan rannan kiven ja lokin, joka omisti sen. Saarella tehtailtiin kulta-aikoina kymmeniä laivoja.
Kun tiet ja sillat tulivat pääsaariin, muuttui muu tienoo reuna-alueeksi ja tämäkin saari tyhjeni. Infrastruktuurilla on keskittävä vaikutus – kunnes tulee käänteinen infrastruktuuri ja jokaisella on oma aurinkovoimala ja 3D-tulostin.
Melotaan tihkuista selkää Ruusin Turasalon kupeeseen. Sen linnavuorella on jäljellä kivimuuri, jonka löysi 1960-luvulla muuan Ilkka Salmi. Ei näy vesille, ei pääse maihin. Linna kuulostaa hienommalta kuin pakolinna. Tarinan mukaan täällä kykittiin ja pelättiin Novgorodin vainolaista tuhat vuotta sitten.
Kalliolta kukkulalle
Linnavuorten merkitys on aika hämärä: mistä edes löytyi se väkimäärä, joka yhdellä järvellä kolmea linnaa muka miehitti ja puolusti? Todellisuus on pakkopullaa, tarina hillomunkki. Taas lähellä on kalliomaalaus, ehkä niillä täällä on todella yhteys, sotalinnoilla ja pilvilinnoilla. Turasaloja on kartalla vierekkäin kolme, sana tura viittaa kutupaikkaan.
Maalauksen päälle on vedetty nimikirjaimet ja sitä on käytetty kivääriammuntojen maalitauluna. Surkeata, toivottavasti edes puista löytyy älyllistä elämää. Itse kallio on upean uurteiseksi työstetty, sen loputtomia yksityiskohtia maalailisi kameralla tuntikausia. Saarelta löytyisi myös kivipaasi, joka tuskin kuitenkaan on muinainen uhripöytä vaan vain kivien päälle rekikelejä odottamaan nostettu lohkare, unohtunut hakea pois.
Maailmalla autoritaarisuus haastaa demokratian mutta Heme kulkee vastavirtaan. Äänestämme tarinan loppuratkaisusta: hiekkarantaan lähelle vai ravintolarantaan kauemmas? Päädytään venesatamaan, jonka naapurissa Vaaterannassa lepäävät 22 vainajan jäänteet kivikautisissa punamultahaudoissa. 5000 vuotta asutusta eikä siitä muuta jää.
Epilogina käydään autoillen Kuivaketveleen linnavuorella. Hengästyttävät portaat vievät korkealle halki kanjonimaisen kallioruhjeen. Nyt on sotalinnan makua: männyt kaatoon ja täältä näkisi kaiken. Paitsi sen tuleeko sota vai ei. Kallio on niihin jo kyllästynyt, ja männyt kuiskivat vain toisilleen. Löydän puolukoita mutten yhtään Pokémonia.
Pasi Mäenpää