2015

Kuvagalleria

Virta vie muinaisrantaan

Kolsin padolla on tie sulki. Ajellaan ympäri kokemäkeläistä pientaloidylliä, kunnes löydetään paraatirantaan museosillan kupeeseen. Vieressä on Pyhän Marian kirkko, tai mitä siitä on jäljellä eli sakasti. Harmaata kiveä keskiajan kestävän kehityksen tapaan mäellä, joka ennen oli saari keskellä nykyistä mahtavampaa virtaa.

Yöni paronina

Paattia vesille ja kohti Kokemäenjoen esi- ja -historiallisen vesistöseikkailun viimeistä etappia laskevan auringon näyttäessä tietä. Elokuussa 2003 aloitettiin tämä retki Janakkalan Kernaalanjärven sateessa ja pian se on ohi. Joki imee, joki sylkee.

Villa Hedbergin laiturilla odottaa emäntä meitä yöpymään. Minulle on kannettu sänky vanhan ratsutilan arvokkaan tunnelmalliseen saliin. Piiat menevät pikku kammariin kolmistaan, ja maatyöläiset telttailevat pihalla nenät kirkasta yötä palellen. Kullekin säätynsä mukaan, osattiin ennen ajatella. Sitten keksittiin luokkajako ja sitä vastaan hyvinvointivaltio.

Ulkona on tähtitaivas ja perinteiset Perseidit, joita Heli väittää pari nähneensä. Onhan rauhallista liitävää koreampi seurata kuin välähtävää tuikkua. Keekoilen vielä salissani, kiikkustuolissa, paronina, kun en malta nukkua.

Linnoja ja legendoja

Joku tilaton tekee kiusaa ja avaa oveni aamiaishuoneen mökään. Hipsin viimeisenä murkinalle, lausun armeliaat huomenet rahvaalle ja raapustan vieraskirjaan kiitokset. Tämän sivistyneemmäksi melontaretki tulee vain ottamalla Matti Klinge kaksikkoon.

Marja-Tertulla on muinaisnuotit ja Lampisella lauluntaito. Virta tuo vastaan luodon, joka saattaa olla vuonna 1367 Albrekt Mecklenburgilaisen purettavaksi määräämä satakuntalainen linna nimeltä Kumo. Sen tilalle piti rakentaman toiselle luodolle uusi linna, vuonna 1395 mainittu Aborg. Ilkka käy joen ainoalla kivellä.

Lähtöpaikan luota Teljästä löytyy oikeastaan Suomen ensimmäinen kaupunki. 1000-luvulle tultaessa muuttui kaupankäynti Itämerellä, kun Birka menetti keskusasemansa Gotlannille. Viikingit olivat käyneet kauppaa Suomen alueella rannikon kauppapaikoissa. Nyt kauppapaikat siirtyivät sisämaahan asutuksen yhteyteen. Kauppias kauppoineen ja varastoineen oli tästedes osa asuinyhteisöä ja kylämuodostelmaa. Kauppa teki kylästä kaupungin, ja kauppias kaupunkiporvariston alun. Meri vetäytyi länteen mutta elämä itään.

Paratiisi maanpäällä

Päivän ensimmäinen etappi on vapaaherra Emil Cedercreutzin museo. Se on entisen kosken alla jylhällä törmällä, joka ennen voimalaitoksia oli vielä 20 metriä korkeampi. Saamme opastuksen isännän omiin veistoksiin ja siluettitöihin sekä erikoiseen taitelijakotiin, josta löytyy sisään ajettava eteinen, tiikerintalja ja naimattomien naisten huone. Mondeenia! Vastapainoksi on iso määrä isännän keräämää satakuntalaista tavan kansan kalua ja värkkiä ajalta ennen Kiinan-tehdasta.

Paatit löytyvät köytettyinä rantalaituriin. Päivän matka ei ole pitkä mutta välissä on Harjavallan voimalaitos patoineen. Padon vallia vasten syödään lounasta kesän viimeisessä helteessä. Lounaan jälkeen päästään Paratiisin luontopolulle: satakunta rappusta alas ja siirtymä kivikkoiselle alajuoksulle. Iso logistinen revohka näin isolle porukalle. Hiekkatie menee kyllä kajakkikärryillä mutta portaissa on tekoa retkilastattujen paattien kanssa.

Kaikki rohistuu

Padon alla on vettä vähän, ja niin on koko loppumatkalla. Rannat ovat vesijättöisiä liejukkoja ja kuivuneita juurenkarahkoja. Lehvästön alta lipuu krokotiili kimppuun. Rannat on kovasti rohistuneet, kuulemme. Rohistus on täällä päin yhtä kuin eroosio ja niin mukava sana, että kohta vähän kaikki alkaa rohistua.

Tullaan Nakkilan puolelle ja toisen yön leiriin Kukonharjuun. Lasken jalkani varovasti mutaan, se vain näyttää upottavalta. Liekö ennen nostettu 20 kajakkia ja yhtä inkkaria vastakynnetylle valkosipulipellolle. Kaksikin isäntää, Härmälän ja Viikarin, meistä huolehtii, tarjoaa tervetuliaismehua, kertoo tienoosta ja juttelee mukavia. Olemme maatilamatkailua aloittelevien pilottiporukka.

Haetaan autot ja tehdään isännän opastuksella visiitti Rieskaronmäen pronssikautisille hautaröykkiöille. Ihan hienointa tätä lajia! Isoja ja selkeitä, entistettyjä. Tämäkin kaukainen mäki oli aikoinaan saari, silloin kun ruumiit vielä poltettiin eikä haudattu kristittyyn tapaan.  Paluumatkalla katsastetaan sillalta Arantilankosken laskulinjat.

Aarteenetsintää

Ennen saunaa ehtii piipparoimaan. Otettiin Harrin kanssa yhteinen metallinetsimemme mukaan. Yläpellolla on kynnös, jota sopii kaivella. Isäntä tulee apuun etsimään, ja hyvä kun tulee, koska harjaantunut silmä löytää. Hevosenkengän nauloja, putken pätkä, sarana. No, ensi kerralla kultakääty, viikinkihauta ja hopea-aarre.

Museovirasto kauhisteli aikansa, kun metallinetsintäharrastus räjähti ja näytteitä alkoi sataa. Sitten totesivat, että kaipa tämä on vähän enemmän joukkoistettua arkeologiaa kuin haudanryöstöä ja kulttuuriperinnön tärvelyä. Ei sitä estääkään voi. Nyt olisi tutkijoilla läjäpäin tutkittavaa, jos olisi rahaa tutkia.

Saunanteossa nakkilalainen kiikkustuoli lienee ruokkinut mielikuvitusta timpurilla, joka päätti panna lauteet seinään päin ja kintunpaikat ylös seinälle. Löyly kyllä kelpaa joka asennossa, samoin pulahdus jokeen ja kylmälaukun viimeinen olut.

Ilta pimenee, juomat kovenee, jutut sumenee. Ihmissudet, alienit, abduktiot, punkki kikkelissä. Porukkaa yksi kerrallaan rohistuu patjoilleen. Ajan kännissä kämpille. Tällä kertaa parempi väki asuu kilometrin hajuraon päässä upouusituissa majoitustiloissa. Ja nukkuu sikeästi.

Viimeinen päivä

Nousen suoraan ahmiaispöytään ja tankkaan silmät kiinni väkisin minkä kykenen. Melasiskot pulisevat inhapirteinä. Isännän systerin töpäkällä tyrnihillolla saan jopa kaurapuuron alas. Köyhät sapuskoivat samaan aikaan aamuauringossa tilapuodin luona.

Hyvästellään iloiset isännät, Auli hyvästelee valkosipulipellon. Virta vetää kuin viimeistä päivää. Arantilankoski on mukava laskea, kun linjat ovat selvät. Noustaan hiekkarannalle ja käppäillään Nakkilan kotiseutumuseoon. Lisää jännää kalua ja värkkiä, ruumiitakin on pitänyt sulattaa. Nakkilan nakki on nahkiainen ja sen pyynnistä ja pyydyksistä eli tokeista saadaan oppitunti.

Ruskilankoski käskettiin katsoa ensin kun vettä on vähän. Ilkka ottaa irti ja selvittää. Hyvin mennään siitäkin, vasta-aalto vain pärskyttää pärställe. Vastaan tulee Ulvila ja seikkailu kirkkojuopaa Pyhän Olavin kirkolle. Vähä vesi pakottaa kantamaan ohi juopasuun. Nyt lähden minä edeltä katsomaan, onko juopa auki. Nylkytän kivikkovettä kirkon tuntumaan ja nousen laiturilta pällistelemään paikkoja.

Olenkin kauniin vanhan tilan pihapiirissä. Rantaan tulee talon rouva, jolta kyselen kirkkoreittiä. Tulkaa arkena, silloin on vettä enemmän, sanoo rouva. Mutta me olemme täällä nyt. Niinpä rouva ystävällisesti sallii ison porukkamme rantautua heille, kiitos! Kirkkotietä pahoin aikein astua ken vois (E. Leino). Marssimme pihan poikki viimeistä päivää tiekirkkona auki olevalle hienokuntoiselle harmaakivikirkolle.

Vapaaehtoinen pakko

Olavi oli norjalainen viikinkikunkku ja raaka ryöväri, mutta sellainen sai sädekehän ja oikeamielisen maineen, kun kääntyi ja käännytti, miekalla. Tyrväällä nähtiin toinen hänen kirkkonsa vuonna 2011. Niissä rampattiin vaelluksilla ennen kuin Thaimaan-lomat löydettiin. Varsinainen kulttipaikka oli Norjan Nidaroksessa eli Trondheimissa.

Rannassa yksi paatti on karannut. Taiteillaan kivien välistä takaisin pääuomaan ja syödään myöhäinen lounas Ulvilan uimarannalla. Tulee tieto, että johtoryhmä on päättänyt jättää retken tähän. Tyrmistys ja kapina. Hyvästi Pori ja meri ja löytöretken komea päätös!

Ollaan sentään keskiajan merenrannalla. Pori vei Ulvilan paikan Kokemäenjoen suun satamakaupunkina maankohoamisen takia vuonna 1558. Pikkupoika laskee kaarnapaatin jokeen. Se pyörähtää ympäri, etsii hetken suuntaansa ja pullistaa karkkipaperipurjeensa kohti merta. Seitsemän kertaa tähän samaan virtaan astuttiin.

Pasi Mäenpää