2013

Kuvagalleria

Voimavirtaa

Jotain pervoa siinä on kun melontaseura ihailee laitosta, joka on sata vuotta kahlinnut upeaa vesikulkuväylää. Kokemäenjoen kesyttämisen ensimmäinen vaihe alkoi jo ennen sähköä, kun 1700-luvun lopulla perustettiin Kuninkaallinen Suomen Koskenperkausjohtokunta. Nyt sähkön vauhdittama teollinen yhteiskunta on jo museokamaa. Lapsenlapset melovat aikanaan Haminaan Googlen konesaliin.

HeMen muinaismelojat könysivät Äetsän vesivoimalaitokseen kasteisista teltoistaan aamuvarhaisella, voimalan katveessa nukutun yön jälkeen. Illalla oli huhkittu aimo pätkä Kokemäenjokea kohti auringonlaskua ja vielä sen jälkeenkin.

Turbiinihalli kaikuu hiljaista kohinaa. Epäpyhä katedraali. Kirkosta voi erota, sähköstä ei. En ole koskaan nähnyt näin kaunista voimalaa.

Elukkasähköä

Äetsän laitoksen opas on pitkän linjan voimalaitosinsinööri, jolta uskaltaa kysyä vaikeita. Henri on aina miettinyt, mitä tapahtuu sähköntuotannolle yöllä, kun joki pysähtyy. Opas päättää suhtautua asiaan huumorilla. Entä paljonko norppasähköä yksi norppa keskimäärin tuottaa vuorokaudessa? Opas päättää jäädä eläkkeelle.

Virrattomaksi tuomittu virta vetää puoleensa ja aurinko helottaa rantaniityille. Päivälle on luvassa reipas matka alas suurta jokea eli pitkin seuraavan voimalan allasta. Kanootin alla lipuu nestemäinen massa uinuvaa energiaa.  Jos sitä ajattelee, vesi alkaa muuttua paksuksi geeliksi, niin kuin käy joskus pläkällä tai pimeällä meloessa.

Rannoilla vilistää kivikautista asutuspaikkaa ja rautakautista hautaröykkiötä yhtenään, mutta paremmin ne paikantaa netistä Marja-Tertun vinkkaamasta Paikkatietoikkuna-palvelusta. Olisipa mukava saada istua rannalla liikennelaskijana yksi kesä, vaikkapa tuhatkunta vuotta sitten, ja tarkkailla valtaväylän menoa.

Harhautuksia

Huittisten kohdalla noustaan uimarannalle lounastauolle ja katsastetaan kaupungin ensimmäisen kirkon paikka. Kylttiä vartioi kaupungin mukaan kolme komeaa pylväskatajaa, jotka paikan päällä muuttuvat tuijiksi. Eikä kirkon sijastakaan ole kummempia takeita, kun asiasta ei ole historiallista mustaa valkoisella.

Paikallinen esihistoria on sitä, kun muistellaan yhdessä ilman kirjallisia lähteitä. Historiallinen historiankirjoitus taas sepittää kirjallisten sepitteiden pohjalta. Metsän keskellä olisi muinainen uhrilähde mutta jalat vievät vesille.

Kokemäenjoki on leveä ja tyyni, kuin meloisi järvellä tai loputtomalla tulvapellolla. Sata vuotta sitten olisi kierretty aika monta koskea.  Täydellinen seurustelureitti tätä nykyä, kun ruovikkoiset rannat eivät juuri virikkeitä tarjoa ja leveä uoma imee hitaasti eteenpäin.  Reippaalla tuulella tunnelma muuttuisi.

Voi täällä eksyäkin. Lampinen lähtee nousemaan Loimijokea niin kuin lohi joskus ja muut perässä. Viinitilan kyltti houkuttaa rantautumaan. Kaipa tällaista olisi meloa Moselilla. En ole koskaan juonut näin hyvää viiniä.

Praasun ranta

Yöpaikka saunoineen on luvattu Risten Praasun eli kylätoimikunnan ylläpitämältä rannalta. Ilkalla on täältä lapsuudenmuistoja ja suhteet vielä kunnossa. Rantaan meloo muuan mies. Sapuskaa suuhun, telttaa pystyyn ja saunaan. Miestenvuorolla jutellaan mukavia. Kaskaiden munat säilyvät kuusi vuotta. Hitler teki virheen hyökätessään Stalingradiin. Mistä voi anoa sosiaalisen sukupuolen vaihdosleikkausta?

Pimeys ajaa väkeä telttoihin mutta virkeimmät jäävät tuijottamaan tuleen. Heli tarjoaa makeaa viskiä. Olemme sähkölämmön ulottumattomissa, valokin pian muutaman pariston varassa. Yöstä tulee kylmä mutta ei minulle.

Alle pannaan avaruuslakana, vaahtomuovi ja ilmapatja. Sitten kömmitään silkkipussiin, sen jälkeen ohueen kesäpussiin ja koko paketti vielä ikivanhaan paksuun pussiin. Miksi ostaa yksi hyvä kun voi hankkia kolmea huonoa? Kunhan höyläyttää eturauhasen ja muistaa olla juomatta 10 tuntia ennen nukkumaanmenoa.

Paikallinen parranajo

Joella leijuu usva vielä kun aurinko kurottaa ylös. Syksyn hyvä puoli on siinä, ettei tarvitse herätä neljältä nähdäkseen aamun ihmeen. Nurmi on märänraskas. Kaste antaa auringolle periksi hiukan liian myöhään, jotta teltan saisi kuivana kääröön.

Aamuleirissä on tavanmukainen tohina. Tuomas seisoo kädet puuskassa ja katselee joelle, kun muut puuhaavat paateillaan. Hänen tiipiinsä seisoo rannassa hävyttömän pitkään ja kiireettä, ennen kuin katoaa huomaamatta avokanoottiin. Vesilläkin inkkarilla on eri rytmi. Tuomaksen mela vilahtaa veteen kerran siinä missä omani viisi.

Keulamies on vaihdettu takaisin luotettavaksi havaittuun. Joki on sama vanha ja uskollinen, aina tyyni ja seisahtunut. Lähdetään pohjoiseen, kaarretaan etelään. Joen poikki siellä täällä vedetyt lossivaijerit roikkuvat entistä alempana. Harvat veneet koukkaavat rannasta ali. Me pääsemme keskemmältäkin mutta yhtä täytyy nostaa ennen limboamista. Rannoilla kerrotaan tarinaa päättömästä melojasta, joka usvaisina öinä etsii virrassa kelluvaa, lihattomaksi kaluttua kalloaan.

Tukkilaiset

Ilkka nousee puiselle riippusillalle etsimään erikoista kuvakulmaa. Henri haluaa välttämättä kertoa, miten vastahakoisen vaimon saa ylittämään pelottavan sillan: tarvitaan jerrykannu bensaa ja tikut. Lounasta syödään auringonpaisteesta tuoksuvan tukkipinon päällä. Jos suma lähtee liikkeelle, useampi raaja katkeaa.

Joenmutkassa on hauska saaristo. Keskellä virtaa seisoo Linnanluoto, jossa on kenties joskus tullia kerätty. Virta on tahkonnut rahaa ennen sähköäkin.  Pari hiippalakkipäistä miestä edustanut esivaltaa, kyläpäällikköä tai mahtimiestä. Kuullut viikingeistä, nähnyt kaukaa niiden keulat ja aavistanut virran uuden ajan. Ehkä virkaveli myöhemmin ihmetellyt ristillä koristettua purjetta.

Saaressa olisi 27 metriä pitkä, ajoittamaton kivetys ja kaksi kiviröykkiötä mutta vaikea sille on nousta, lienevätkö enää edes vedenpinnan yläpuolella. Näkeeköhän joku meistä sen päivän, kun aurinko antaa sähkön toisella tapaa? Virta vapautetaan, vesi laskee ja kosket heräävät sadan vuoden unesta.

Likainen loppu

Lopulta vastassa on valtaosan Linnanluodosta vuonna 1945 hukuttanut Kolsin voimalan pato. Altaan reunavalli on kaikkialla yhtä jyrkkä ja melojalle ruma. Ajelen padon juureen leväliejukkoon, josta pääsee pieniä puuportaita ylös. Hinkkaan vihreää lietettä Jubileen pohjalta pitkään ja hartaasti. Toiset tulevat jyrkän kivikon kautta. Vesitien kulkijaa ei enää ajatella isollakaan joella.

Retki ei ole ohi. Vielä on näkemättä Pyhän Henrikin saarnastuoli Kokemäellä. Ikivanhaa hirttä pikku kappelissa, tämän lähemmäs pyhimyskulttia ei Suomessa pääse. Kahden vuoden päästä se nähdään uudestaan joen töyräällä, kohdassa missä joki kääntyy luoteeseen kohti merta, josta P. Henrik ja sähkö tulivat ja tekivät meidät.

Kapuamme Orjapaadenkallioiden näköalapaikalle. Lampinen osoittaa viljavainioiden yli kohti seuraavaa muinaisrikasta etappia, jonka rinnalla tämä pätkä oli välipala. Paras retki on tuleva retki. Näen yhdellä silmäyksellä viisi puimakonetta pölyttämässä pitkän elonkorjuupoudan hellimiä peltoja.

Pasi Mäenpää