2003

Kuvagalleria


Historiaa ilman että hitaampaakaan melojaa heikottaa

Muuan aivokirurgiystäväni kertoi katselevansa usein melojia Kulosaaren jugend-henkisestä rantapaviljongistaan ja miettivänsä, että siinä on erikoisella tavalla aivopuoliskoja yhdistävää puuhaa, sillä meloja käyttää symmetrisesti molempia käsiä, ja siis aivopuoliskoja,siten, että ne työskentelevät samalla symmetrisellä välineellä samaan suuntaan mutta kuitenkin koko ajan kompensoiden toistensa työtä, jotta suunta säilyisi.

Elokuun illassa lauma kajakkeja kyntää Kernaalanjärven pintaa. Meitä on 15, melko paljon. Vauhtia haettiin Hakoisten linnavuorelta, josta näkyi koko Vanajaveden tienoon perihämäläinen kulttuurimaisema harjujonoineen, linnavuorikukkuloineen ja vesiteineen. Ilma on ihana, tosin vettä sataa kaatamalla.

Helsingin Melojien toisella muinaismelontaretkellä yhdistetään luontoretkeilyä kulttuuriperintöön. Muuten olen sitä mieltä, että kaikki melontaretkeily on kulttuuriretkeilyä, eniten se missä pilan päiten popsitaan viikko jäkälää ja osmankäämisoppaa (yäk, toim. huom.). Olemme osa laajaa kansanvalistusohjelmaa, jota Timo Lampinen ja Marja-Terttu Posa seurassamme toteuttavat. Sata vuotta sitten olisi menty Itä-Karjalan maille laulattamaan jotain partasuuta Varahvonttaa tahi Miihkalia. Nyt haetaan muinaisuuden ja alkuperäisyyden tuntua keskiajalta ja varhempaa.

Järvi tyhjenee leveään uomaan, jota kutsutaan Hiidenjoeksi, vaikka se on ruovikkoinen eikä ollenkaan hiisimäinen. Hiisi nimittäin tarkoitti muinaissuomessa kivikkoista paikkaa. Vasta myöhemmin keksittiin sanoa kivikkoja hiisien tekemiksi eli pitää hiittä jonakin otuksena. Sana pyhä puolestaan merkitsi rajamaastoa tunnetun ja tuntemattoman maa-alueen välissä. Niin maanläheinen on suomalainen uskonnollisuus. Alli mainostaa joen yhtä yläjuoksua Lammin Pääjärvestä, liekö Teuronjoki, mainioksi melottavaksi.

Meidät ottaa huostaansa Ilkan tilaama paikallinen matkaopas Heikki Horila. Livumme kohta illan päätepisteeseen, jossa Syntinen Turenki -kierroksen sijasta valitsemme iltapalan Marsin kalpeassa valossa. Trangiat porisevat lämmintä, minä syön elsassilaista salaattia, papumössöä ja sipulipiirakkaa. Kaikki ruoka on hyvää, jos siinä on pekonia. Yö vietetään ystävällisesti veneseuran nurmikolla. Heikki, mukava mies ja Vanajaveden Vesikkojen aktiivi, kutsuu HeMen vuotuiseen Hiisi vieköön -melontaan ensi elokuussa. Pankaa kalenteriin!

Lauantaiaamuna jatketaan. Ilma on ihana, tosin vettä sataa kaatamalla. Leikin häntäpään valvojaa ja sukkuloin väliin toppuuttelemaan kärkeä, jossa Heikki eskorteeraa edelleen ja kertoo kiinnostavia mm. paikallisista kartanoista ja siitä, miten Hämeen sydämessä nykyään sopii elää ja yrittää. Eipä hääviä, maailmalla on nyt muut keskukset.

Joen vartta reunustaa harvinaisempi ruokokasvi, isosorsimo. Sen tietää Hannu, joka saa tutkittavakseen vielä Marja-Tertun epäilemän kynäjalavan. Ei ollut, oli muka haapa. Harjujono vasemmalla puolellamme viettää vesitietä pohjoiseen. Vanajan keskiaikaisen kirkon tornin näkee ken osaa oikealla hetkellä katsoa.

Hämeenlinnan kaupungin huomaa kaikki, se tulee näkyviin Anttilan takaa. Masentavaa. Suomen kaupungeista upein sisääntulo muuten olisi Viipurissa. Rantaan tulee Vesikkojen ex-pj utelemaan ja opastamaan. Luulenpa että voisi kiertää koko Suomen melaheimon hellässä huomassa.

Hämeen linnaan on helppo rantautua, ja tehdä puistosta pukukoppi. Kuivaa päälle ja viettämään iltapäivää keskiaikaisilla markkinoilla: käsitöitä, sapuskaa, taistelunäytöksiä, muinaiskivaa. Näen samaa menneen maailman porukkaa myöhemmin Läntisen Pukkisaaren rautakautisella kauppapaikalla (siinä Seurasaaren kupeessa, käykää katsomassa!). Mietin, mitä mahtaa tulla lapsista, joiden vanhemmat leikkivät historiaa niin, että pitävät ruokotonta partaa ja hassuja kuteita ja miekkailevat. Ero siihen, että isi olisi aina Superman-asussa, on olemassa, mutta se on pieni.

Linnassa on tosi kiinnostava historiallinen näyttely ja ikkunoista voi kurkkia veden yli Varikkoniemen muinaiselle, alkuperäisimmälle kaupungin paikalle. Siitä vietiin tavaraa Kokemäenjokea maailman merille, ja tuotiin myös. Ei mitään umpinaista, kulttuurivaihtoon perustumatonta alkusuomalaisuutta ole koskaan ollutkaan. Alli, paha tyttö, saa apotilta aneita. Ehdotan, että melotaan läksiäisiksi linnan vallihauta. Ei kannatusta, pitävät vitsinä. Hannu karkaa sukulaisiin ja Lampinen ottaa hänen kajakkinsa hinaukseen. Minä pidän ohjausnarua, jolla ei näin tyynellä ole muuta virkaa kuin sotkeutuminen melaani.

Olemme pian Aulangolla, jossa koristelemme kolme leirimökkiä märillä, värikkäillä tekstiileillä. Iltaa istutaan kodassa nuotiolla. Rantasaunan piru on varattu! Parasta melontaretkellä on tietenkin suunnitella melontaretkiä. Lampisen idea Etelä-Päijänteestä innostaa porukkaa, saa nähdä, paneeko vielä lapiot käteen ja kaivamaan ruukunpaloja. Mökin yläpetillä tulee hyvä uni.

Pyhäpäivän aamuna neljä kristittyä meloo kirkkoon, 11 pakanaa kuppikiville. Piispoille miettimistä. Ilma on ihana ja niin edelleen. Hattulan kuutisensataa vuotta vanhalla Pyhän ristin kirkolla ei ole enää rantautumispaikkaa vesitietä tuleville. Naapurilla sentään on hiekkaranta ja meiltä kiireessä hyvät tavat pois päältä. Mutta keskiaikaishenkiset menot latinoineen ja vanhoine suomensanoineen lämmittävät märkää sydäntä. Kuoro soi kauniisti, katselen hassuja piruja ja muita seinäkuvia, niihin mahtuu puolet raamatusta. Päälle saadaan perinnemuonaa, muikkukukko päihittää Kuopion Hanna Partasenkin. Ostan kaksi evääksi mutta hotkin ne jo pihassa.

Pakanat tulevat perässä ja kiltti pastori itse avaa kirkon meille uudestaan. Kierrän uudelleen patsaat, joita on paljon, arvokkain Liedon mestarin veistämä Hattulan madonna. Äkkiä tarttui kirkkotaide Suomeen. On helppo kuvitella olevansa matkoilla jossain katolisessa Etelä-Euroopassa.

Viimeinen etappi on maisemiltaan mukavin. On Suomen ensimmäistä betonisiltaa, kartanoa ja silminnähtävää kulttuurimaisemaa. Paulan kanssa otamme vielä seikkailureitin ja nylkytämme pienellä kivien perkaamisella ali pittoreskin kivisillan. Päädymme Lepaan puutarhoille, josta autot haetaan reteesti taksilla. Kyllä vaan taitaa kulttuurihistoria olla parhaimmillaan mela kädessä nautittuna.

Pasi Mäenpää

2002

Kuvagalleria

Repoveellä, laulumailla

Piru keksii töitä joutilaille käsille. Soutustadikan portilla notkuva Ilkka on pian narrattu mukaan, joutuupa vielä kuskiksi Eskimoilta lainatun kehnohkon trailerin vetoautoon. Kajakit pakataan liian tasapainoon ja matkalla kuormaa pitää korjata vahvasti etupainoiseksi. Matka arkeologishenkisen retkemme tukikohtaan ei ole pitkä, mutta Valkealan ilta vetäytyy jo hämärään, kun pystytämme leiriä. Vuohijärven puolella ei ole telttapaikkoja, mutta onhan usvaisa lampi. Orilammella on tanssia joka ilta, ja elävä yhden miehen orkesteri, mutta tyydymme iltapalaan ja retkikunnan johtaja Lampisen monilukuisiin palentologian, kielitieteen ja lykantropian aloilla liikkuviin tieteellisiin teorioihin.

Aamutoimet ja pakkaamiset vievät sen verran aikaa, että porukan hätähousuisin tahtoisi jo järvelle. Vuohijärvi on tyyni, sininen, paratiisi. “Mukava on melojan meloskella, kun vesi on hohtava alla, kun taivas kirkasna kaareutuu”, lausui jo Leinon Eino kanootistaan. Lampinen vetää antiautoritaariseen tyyliinsä ja Marja-Terttu selittää jääkauden, maannousun ja muinaisukkojen aikaansaannoksia. Mihin tiede loppuu, tulee myytti apuun: hiisi on tehnyt itselleen sopivan uimarannan miehen korkuisista kivenmurikoista.

Repovesi on karu ja jylhä, seinämä siellä, toinen täällä. Komeita kallioita on mukava ihmetellä kaukaa ja läheltä. Futiksen MM-loppuottelua seuratessa tuntee parin miljardin ihmisen katsovan juuri samaa kuvaa, juuri samaan aikaan. Repoveden pystysuoria peruskallioita lähestyessä tuntee katsovansa samaa kuvaa kuin joku toinen, kaltaiseni, veljeni, hyvin kauan sitten.

Poukkoilemme seinämältä toiselle ennen Lapinsalmen ruokataukoa. Kauniina elokuun lauantaina erämaa on hälisevän ruuhkaisa, mutta kallion laella murkina maistuu, semminkin kun pakastettu limupullo on pitänyt oluset vuorokauden kylminä. Yöllä näin unta että olen kuollut ja harmitti kun pitikin sattua mukavan melontapäivän edellä. Muistan unen täristellessäni korkeaa riippusiltaa mutta edes toisella yrityksellä köydet eivät ota katketakseen. Trangia-ihmisrotu (meikäpoika elää ruisleivällä) lusikoi niin pitkään, että kerkeän käydä omalla pikkuretkellä yksityiselle nakurannalle.

Sitten jatketaan pääkohteeseen Löppösenluolan kalliomaalaukselle. Niitä nähnyt on tottunut siihen, ettei itse maalaus ole niin vaikuttava kuin sen paikka ja ikä, ja ikään kuin idea. Löppösenluolan kuvista saa selvän tässä valossa kun tietää mitä etsii. Tässä lienee tanssiva ihminen ja kämmenenkuva. Sekin vaatii jo tulkintaa, saati sitten kuvien tarkoitus. Vaihtoehtoja ovat eläintotemismi, uhripaikka, shamanismi, saaliin manaus, reviirin merkintä, kulkuväylien merkintä. Houkuttelevalta tuntuu ajatella, että kaikki ovat totta ja liittyvät yhteen muinaisessa, mahdollisesti panteistisessa maailmankuvassa. Lampinen kertoo, kuinka muuannet hanti-veljekset olivat meikäläisiä venekuvia nähdessään sanoneet että höpsis, tämähän on karhukulttia, joka meillä on vielä voimissaan!

Tarkoitus on melahtaa Tervajärvelle Kuutinkanavan läpi, mutta kun siinä ei ole veden tippaakaan. Jakaudumme sopuisasti A- ja B-kansalaisiin. Reippaat kantavat 300 metrin ylityksen ja laiskat menevät edeltä Mustalamminvuoren näköalapaikalle.

Vesilinnut ovat kovin harvassa, mutta ruovikkoisemmalla Tervajärvellä nähdään sentään harvinaisuus, kuikan ja kaakkurin ristisiitos. Elukat vahtivat jylhää koskea, joka pitää kiskoa vastavirtaan päästäksemme vielä yhdelle lammelle. Sinne seikkailumeloja aina mielii, vaikka tietää ettei siellä sen kummempaa ole. Tervajärven vastarantaan on kartalla väritetty niin houkuttelevalla punakynällä militaristien sotatoimialuetta vai mitä ammuntalaidunta, että siellähän pitää käydä uhalla.

Pieni osasto tunkeutuu tiheän ruovikon läpi. Telkkäpönttöön piilotettu valvontakamera tallentaa nappi korvassa kiikaroivat vakoojat. Joka jätkällä on pian oma mappi Supossa. Haa, pikkujärveksi naamioitu sukellusvenetukikohta!

Takaisin kuivan kanavan viertä ja ylös Mustalamminvuorelle. Jillian loikkii ylöspäin kuin vuorikauris. Kirsi selittää, ettei se johdukaan auringonpistoksesta vaan lapsuuden reenistä jonkun Coloradon nyppylöillä. Näkötornista näkee kauas ja mettää on paljon ja Suomenmaa kaunis. Sillä välin porukan laiskemmat ovat kavunneet vielä ylemmäs, Olhavanvuorelle, kilpaa kalliokiipeilijöiden kanssa, jotka kuulemma oikein asuvat vuoren juurella.

On Valkealan elovalkeiden aika ja Löppösenluolalla vietetään muinaissuomalaista iltaa ritariruoan kera. Iso mustaksi palvattu sika retkottaa saparo pystyssä noutopöydällä. Kasvissyöjinä tyydymme omiin makkaroihin. Ilkasta otetaan kuva vesillä tuoppi kädessä, rantaa ei näy missään. Kati testaa, vieläkö löytyy ritarihenkeä Suomen miehestä. Jo vain! Ilkka kipaisee oikopäätä hakemaan Mustalamminvuoren rannasta rahapussia, joka on koko ajan Katin kajakissa.

Matkailu maalla avartaa. Täällä kylähulluja ei suljeta laitokseen vaan heitä tullaan metsään vasiten kuulemaan. Väinämöisen pojanpoika oljenvaaleassa rastaperuukissa heittää sen verran paksua tarinaa, että Lampinen alkaa vaikuttaa ihan järkimieheltä. Kalevalan kirjoitti Väinö itse, ja dokumentin tapahtumat sijoittuvat vieläpä tiettyihin Päijät-Häme - Kymenlaakson koordinaatteihin. Freud, zen, Aristoteles ja Raamatun lauseet mahtuvat samaan virkkeeseen, kun Kalevala selittää ihmisen, elämän ja kosmoksen luonteen. Mutta eipä huomannut ilmeisintä: Valkeala on Kalevalan anagrammi, ja toisinpäin!

Valakelan perinneasuun pukeutunut kunnanjohtaja kertoo melontavinkkejä, joista tällä kertaa ei sovi ottaa vaarin. Tarttisi olla kentsulta lupa, että pääsee mukavimmat reitit melomaan. Mutta pannaan korvan taakse. Kun vielä Helikin on entisiä kuntalaisia, saadaan varmaan hyvät suositukset.

Kotpuolessa iltatulilla maistellaan toistemme viinejä ja porukan huonotapaisin sylkee hyvää tummaa rommia liekkeihin. Katin selkä on niin finaalissa, että hän päättää jäädä sunnuntaiksi maihin. Porukan röyhkein keksii, että sairasta voisi käyttää hyväksi. Niinpä päätämme sunnuntain ohjelmaksi reitin Vuohijärveä alas Verlan kalliomaalauksille, josta Kati hakee autolla muut kuskit ilman että muiden tarvitsee palata majapaikkaan tai muuten turhan päiten eväänsä liikauttaa. Matkanjohtaja Lampinen kuorsaa myötämielisesti.

Aamu on harmaa ja monen olemus kankea. Vesillä vertyy, kun aurinko alkaa taas paistaa ja takatuuli tuuppaa surffiin. Piisaarten kupeesta etsitään Sammon sirpaleita, sillä siellä Pohjan akka meloi kiville ryöväreitä jahdatessaan. Vähällä vedellä mekin muutamasta salmesta menemme, pakko kun on kokeilla kaikki kartan näyttämät kapeikot.

Vuohijärven eteläpäässä on pitkänluiro Lampi(s)saari, jonka harjumaisen hiekkarannan luonnonsuojelualueelle nousemme sukuoikeuksin miettimään, onko eväs- ja uimatauko kieltokyltissä mainittua “muuta leirielämää”. Naapurissa saaren parhaalla paikalla oikeuksia on laajennettu oikein huvilaksi asti. Oli se eilinen kunnanjohtaja oikeassa, että männä vuosina tälläkin järvellä kaavoitettiin turhan kepeällä kädellä.

Kuuma on elokuun alku. Nakurannalla tepastellessani löydän sen, minkä teorian mukaan piti olla ylempänä järveä: palan Sampoa. Kaiken lisäksi tämä kivestä muovattu kappale on ilmiselvä puuttuva rengas vasarakirveskulttuurin ja Kalevalan välillä. Kivi päätyy Lampisen yksityiskokoelmiin, vaikka sen paikka olisi Kansallismuseossa. Pitäköön hyvänänsä, järkkäsi Marja-Tertun kanssa meille niin mukavan muinaisretken.

Pasi Mäenpää

2001

Marja-Terttu Posa ja Timo Lampinen

Muinaisretkien synty

Marraskuussa 2001 pidettiin Helsingin melojien vuosijuhla Villa Salinissa Lauttasaaressa.  Illan kuluessa kaksi hemeläistä, Timo Lampinen ja Marja-Terttu Posa, huomasivat olevansa molemmat myös arkeologian harrastajien Ango ry:n jäseniä. Virisi ajatus arkeologishenkisestä melontaretkestä.

”Marraskuussa on helppo luvata järjestää melontaretki seuraavana kesänä, ja me lupasimme. Kun kevättalvella alettiin laatia HeMen retkikalenteria, meitä alettiin hätyytellä ja kysellä retkitietoja. Retken ajaksi laitettiin joku kesän alun viikonloppu, ja järjestettiin suunnittelutapaaminen. Sinnehän ei tullut meidän lisäksemme muita kuin Pasi, eikä se viikonloppukaan sopinut kenellekään meistä. Siinä tapaamisessa taidettiin jo päättää retkikohteeksi Repovesi, ja retki siirrettiin elokuulle. Enimmillään ilmoittautuneita oli yli kymmenen, joka oli mielestäni hurjan paljon. Lähtijöitähän oli sitten kahdeksan.” (Marja-Terttu)

”En minä mitään erityistä muistaakseni ajatellut, olin ihastunut asiantuntevasti opastettuun arkeologiseen retkeilyyn henkilöautolla, kävellen, busseilla, ja toisaalta olin ihastunut melontaan. Oli ilmeistä että nämä kaksi ihastusta voi yhdistää toisiaan täydentävästi ja niin, että lopputulos on joka tapauksessa täyteläisempi kuin jompikumpi yksin.  On vaan hauskaa jakaa hienoja elämyksiä ja ihastuksia, ja koettaa tartuttaa muihinkin löytämiään hurmaavia hulluuden lajeja.” (Timo)

”Ensimmäisellä retkellämme Timo alkoi miettiä seuraavan kesän retkeä, että voimme järjestää sen sellaisille vesille, jotka meitä kiinnostavat. Tämmöinen seutu oli Vanajavesi, ja siitä ajatuksesta lähti joka toisen kesän Kokemäenjoki-projektimme. Minua kiehtoi alusta asti, että maalauksia ja ympäristöä pääsee katselemaan vesiltä. Se on aivan toista kuin tulla maitse katsomaan maalausta. Kalliomaalaukset ja muut muinaisjäännökset ovat tulleet tutummiksi, kun niillä on käynyt eri retkillä. Pientä hytinää aiheuttaa aina, että löytyykö se kalliomaalaus tai muu kohde, jota on ollut tarkoitus katsoa. Maalaukset ovat löytyneet, mutta sitä kuppikiveä Aulangon jälkeen Kirstulankärjessä ei.” (Marja-Terttu)

”Kyllä retket ovat jollain tapaa jopa ylittäneet odotukset. Siihen on vaikuttanut niiden suosio, mutta se – ja tämä on vaikuttanut  myös suosioon –, että ne on kronikoitu ja dokumentoitu kertomuksin ja valokuvin korkeatasoisesti. (Historian ikiopiskelijana minua lämmittää, että saatiin retkikertomus myös esimerkiksi Eino Jutikkalan elämäkerran yhdeksi lähteeksi).  Ja tietenkin miellyttävä (tarkoittanee rento, hauska) porukka yleisesti, ja miellyttävän ydinporukan muodostuminen. Itse asiassa olen välillä ihmetellyt, että miten kauan porukka viitsii olla mukana, koska joskushan kaikki kivakin päättyy, tai ainakin kunkin yksilön osalta. Minua on kutkuttanut esimerkiksi se, jos retkueen jäsenissä joku on perehtynyt kohteiden nykypäivään ja tai varsinkin menneisyyteen jopa paremmin kuin minä tai Marja-Terttu. (Timo)

Jokaisesta muinaismelontaretkestä on siis tehty retkikertomus, joka on julkaistu HeMen Pärske-lehdessä – osa myös arkeologian harrastajien nettisivuilla ja yksi Meloja-lehdessä. Tekstit on kirjoittanut Pasi Mäenpää ja kuvat on ottanut Ilkka Salmi. Palatessamme viime elokuussa kymmenenneltä muinaismelontaretkeltä Sastamalasta Ilkka keksi, että retkikertomukset pitäisi koota yhteen kirjaksi ja antaa Timolle ja Marja-Tertulle kiitokseksi retkien vetämisestä. Syksyllä Pasi selvitti asiaa ja HeMen hallitus myönsi rahat kuvakirjan tekoon, kiitos siitä! Ilkka teki työn eli kokosi aineiston ja taittoi sen kirjan muotoon. Kirja luovutetaan Timolle ja Marja-Tertulle HeMen vuosijuhlassa marraskuun xx. päivä 2011. Sen jälkeen kirjan löytää myös seuran toimipisteistä, jolloin siihen voivat tutustua kaikki hemeläiset ja ehkä muutkin kulttuurihistoriallisesta retkeilystä kiinnostuneet.

Helsingissä 1.11.2011

Pasi Mäenpää ja Ilkka Salmi