2009

    Kuvagalleria

Narva, nokia ja Melo

Vetovoimainen Vesilahti. Niin sanotaan kunnan mainoksessa. Omaperäistä. Sinne HeMen muinaisretkikunta oli viimeksi ehtinyt Kokemäenjoen vesistön pitkällä marssillaan. Elokuussa joukot kerättiin taas kokoon. Matkalla vesille piti ensin yöpyä ja matkalla yöpymään tutustua paikallishistoriaan Narvan kylässä oppaan kera. Narva oli ammoin tärkeä eränkävijöiden markkinapaikka.

Opimme että tervahautaa poltettaessa terva valuu astiaan ronkelia pitkin. Ja että Kirmukarmu ei ole Särkänniemen uusin vesiliukuhauska vaan rautakautisen päällysmiessuvun kalmisto. Valkohäntäpeura eli tätä nykyä valkohäntäkauris taas on toiselta nimeltään laukonpeura eli -kauris, koska tänne Laukon kartanoon niitä 1930-luvulla Amerikasta tuotiin. Vesilahdella niitä ammutaan tuhat vuodessa, yhden pikku kunnan alueella. Tarkoittaa sitä, että kukin 15 vuotta täyttänyt vesilahtinen kaluaa lähiruoakseen kolmanneksen kaurista joka vuosi.

Narvan mailla
Narva tarkoittaa nahan karvapuolta. Nokia eli sanan nois monikko taas viittaa soopeliin tai johonkin vastaavaan, aikoinaan tärkeään turkiseläimeen. Kummastelen että Hämeessä, suomalaisen viljelyskulttuurin kehdossa on erätalouspohjaista nimistöä. Ei siinä kai mitään ihmettä ole, eränkäynti oli pitkään tärkeä osa elinkeinoa ja paikannimet syntyvät usein juuri kanssakäymisestä eli kaupasta paikallisten ja muukalaisten kesken.

Paikannimi on monenkeskinen kielellinen sopimus ja abstraktio. Sen ansiosta voi ajatella paikkaa, jossa ei ole koskaan käynyt. Niin kuin tämä seuraavan päivän lounaspaikka, Kusiaisskutsi. Sillä on sentään nimi jolla erottua muista paikoista. ABC-asemilla ei ole sitäkään, mikä on tarkoituskin, koska kaikki ovat samanlaisia. Ilkka ei sitä ymmärrä vaan haluaa tutustua erikseen jokaiseen Suomen ABC:hen. Sitten ovat vuorossa jännittävät McDonaldsit.

Yövymme Ala-Orvolan vieraanvaraisella maatilalla, jossa turistit orientista ihmettelevät telttojamme kun tarjolla olisi valmista kattoa jokaisen pään päälle. Aamulla leiri katoaa kajakkeihin ja soljuu tuuliselle järvelle. Kun ensimmäisen kerran pysähdymme, Jyrkin GPS näyttää seitsemän kilometrin tuntivauhtia. Rohkenen epäillä kun porukkaa on tiukunta ja puolet pätkästä vastatuulta. Tekeekö kepsi virheitä?

Muinaisopas Lampinen osoittaa rantamettään ja kertoo, että siellä on joskus ollut jotain paikalla, jota ei nyt näe, koska puska peittää. Natura pitää purkaa ja käyttää rahat kulttuurimaiseman entisöintiin. Lampinen johtaa virastoa.

Tragedian synty

Kohta pusketaan Pyhäjärven selkää pohjoiseen reippaassa ja viileässä vastatuulessa. Nähdään Tuhnunvuori, jonka jyrkänteeltä Laukon kartanon Klaus Kurki hukuttautui poltettuaan mustasukkaisuuksissaan morsiamensa. Näin kertoo tänne sijoittuva, kuuluisa Elinan surma -balladi. Huomaa ylevään tragediaan nähden kovin vulgääri paikannimi.

Seuraava murhenäytelmä on lounastauon haku. Ei mitään kelvollista, siispä Kusiaisskutsiin. Usko tai älä, mutta kyseessä on skutsi joka on täynnä kusiaisia, enkä nyt tarkoita hokkareita. Paikan ainoa hyvä puoli on, että sinne ei tarvitse enää koskaan mennä. Ensinnäkään maihin ei pääse. Jos sinne pääsee, harmittaa kun tuli puskaan könyttyä. Ja jos ei harmita, kuudeskymmenes kusiaisen purema muuttaa mielen ja sitten kaipaa jo jyrkännettä hukuttautua.

Rannasta löytyy yksi kivenlohkare, jossa murkkujen määrä on rajoitettu. Sen laella syön yökköä virolaista kalasäilykettä ja katselen Paulin kanssa järvelle, jossa loppuporukka murkinoi tuulen pieksämällä luodolla. Aina ei ole varaa edes vahingoniloon.

Tuuli tyyntyy ja loppupäivän melahdus on miellyttävä. Tullaan Viinikanniemen leirintäalueelle. Sauna, safkaa ja jätskiä. Ihanaa, mutta yksi pikku teltta maksaa alueella saman kuin matkailuvaunu vetoautoineen. Ehdotan massaprotestia osoitteeseen info@viinikanniemi.com, aloitin jo.

Länteen, nuori henkilö!
Ammoin tästä olisi päässyt suoraan merelle, mutta nyt joudumme aamiaiseksi kiertämään Nokianvirran kautta päästäksemme edes Kokemäenjoelle. Tuuli pieksää vettä kilpaa taivaalta ja järvestä. Kohtaamme märän hämäläisen porukan, joka aikoo pikku pätkissä meloa koko Kokemäenjoen vesistön merelle asti. Kaikkea ne keksivät. Ilma rauhoittuu kun laskettelemme Suomen taloushistorian havinassa nokialaisen tehdasmiljöön läpi.

Seuraavana edessä on Melon pato. Espanjaksi se tarkoittaisi meloniankkaa. Melojaksi se tarkoittaa hauskan kuuloista paikkaa, joka täytyy ylittää maitse. Minulle passaa, inkkariaikoinani puolet melontakilometreistä syntyi metsässä. Ensin pitää selvittää padon puinen turvapuomi, jonka yli nylkytämme yksi kerrallaan. Hitaus ei haittaa, koska padolla vasta hommailua riittää.

Sovellamme Ilkan Lofooteilla oppimaa kantotyyliä, jossa neljä u/akko/aa kuskaa lastatun paatin kajakinkiinnityshihnoilla. Kivisessä rannassa minä muutaman muun muassa käyn joessa pyllylläni. Toiset laskevat paattinsa jyrkkää puista laskurataa, muttei sekään ihan kivaa ole.

Matka kohti länttä, Poria ja merta on alkanut. Horjumatta sinne minne Lampisen mela viittaa tien. Tämä etappi päättyy Siuron kylään. Siellä autonomistajat ottavat taksin lähtöpaikkaan, kun köyhät shoppailevat retkikamppeita meille varta vasten avatussa Eräketun kaupassa.

Sanat ovat tärkeitä. Suren sitä, että HeMessä vielä valitettavan moni muutamaan reskutusmanööveriin viitatessaan puhuu loukkaavasti ******käännöksestä, kun korrekti postkolonialistinen termi on inuiittikäännös. Niinpä joudun boikotoimaan halliharjoituksia enkä ole päässyt keulainuiittia pidemmälle.

Pasi Mäenpää

2008

Kuvagalleria

Yövesi eilen, tänään

”Koko asiahan vaikuttaa ilmiselvältä… Tehän olette minun nenäni!” Jokainen joutuu joskus nenänsä kanssa nokakkain, niin kuin kollegiasessori Kovaljov omansa kanssa sen kiivetessä kirkon portaita valtioneuvoksen puvussa.

Ja niin suuri on Venäjän maa, että sen laidoilta löytyy määrittelemättömiä, melkeinpä tiettömiä ja aikapäiviä hyljättyjä korpia, joissa ikäkulu akka raahustaa vastaan ja kampuran piskin haukku yksin kimpoilee sortuneen navetan nurkista ilmoittaakseen kauas aina Pietariin ja Moskovaan saakka että täällä ollaan, älä meitä unohda, äitihyvä, vaan tule ja syleile meitä niin kuin olet syliisi sulkenut lännen arot, pohjoisen jäiset laakeudet ja vielä Kaukasuksen eteläiset vuoret. Sen kummempi ei ollut tämäkään kolkka, jossa nenäni ilmoitti että ”Hoi, paleltaa! Kesä meni, toope!”

On aamu, melkein syyskuu ja kesä parhaat päivänsä tehnyt, eikä kehtaa niilläkään kehua. Lähdetään Yövedelle Maaritin ja Jyrkin mökiltä. Lääkäri sanoi radiossa, että kun sormia palelee, peli on menetetty. Ruumis on alkanut vetää verta sisäelimille ja menee pitkään, ennen kuin tulee taas lämmin olo.

Nukuin yön saunamökin vuodesohvalla lämpöpatterin vieressä ja nenä paleli. Miten se pärjää ensi yönä teltassa? Päiväksi panen viskipullon rintataskuun sisäelintä vasten.

Punainen viiva

Viime muinaismelonnan jälkeen tapahtunutta: Lampinen on perustanut firman, joka kauppaa muinaismatkoja. Mietin, että tilaan siltä joskus itselleni räätälöidyn retken, mutta sehän olisi ihan samanlainen kuin tämä epäkaupallinen. Ilmoja ei voi vielä ostaa.

Muuten kapitalismi tekee hyvää, koska Lampinen on vedossa. Muinais- ja myöhempää juttua tulee kuin anorakin hihasta vettä kun mansetin on jättänyt auki. Eka etappi on Astuvansalmi ja sen 40 vuotta sitten löydetyt, viitisentuhatta vuotta vanhat kalliomaalaukset. Aika myöhään löydetty. No, Amerikka ”löydettiin” 500 vuotta sitten.

Euroopan hulluna vuonna 1968, kun olisi pitänyt riipiä mukulakiviä kadusta ja viskellä koppalakkia päin, muuan ukko souti punkkupäissään Saimaata ja sanoi akalle että näkyy jotain punaista. Akka siihen, että silmäs on punakka, senkin särki, kertoo hämäläis-hemeläinen pienyrittäjä, ja jatkaa, että senpä vuoksi maalausten löytäjäksi kirjoihin pääsi vain ukko. Pöllömpiäkin syitä sortaa naista on kuultu, ja uusia keksitään kyllä.

Amatsoni, shamaani, tarjoilija
Kallioseinästä löytyy vanha rouva ”Astuvan Artemis” jousipyssy kädessä. Veteen kaatuvaa tai loveen lankeavaa hahmoa ei näy. Niiden ja kädenjälkien pohjalta Antti Lahelma tuoreessa väitöskirjassaan tulkitsee kalliomaalaukset uusiksi. Sen mukaan ”aiemmat yritykset tulkita kalliomaalauksia metsästysmagian tai totemismin avulla on syytä hylätä, sillä suurin osa kalliomaalausten aiheista on mahdollista tulkita shamanististen transsimatkojen ja muodonmuutosten kuvauksiksi”. Uskottavaa. Ei viimeinen sana koska tieteessä ei sellaista ole.

Ei ne melomalla liikkuneet silloin, on niin huono ranta nousta tämäkin. Jatketaan Someenhiekalle lounaalle ja leiriytymään. Pidän perää ja pysähdyn odottamaan muuatta, jota luonto kutsuu saaren rantaan. Katselen herrasmiesmäisesti niska jäykkänä järvenselälle, mutta tämä tuleekin näyttämään kantarellipussillista.

Iltapäivällä käydään vielä suomenkielimies E.N. Setälän Kallioniemen rannassa. Yrittäjä Lampinen todistaa nuorten hampurilaisenpaistajien edessä aukeavista mahdollisuuksista kertomalla Abraham Krohnista (1766–1827), joka yleni yksinoikeutetuksi panimonomistajaksi tuottamalla fokusoitua, pienen volyymin aamiaissämpylän tarjoilupalvelua kapealle mutta vaativalle loppukäyttäjäsektorille Katariina Suuren hovissa.

Hinauskunnossa
Vielä pitäisi viitsiä kurkistaa Louhivettä Varkaantaipaleen takana. Ramaisee. Ennen meloin 70 km päivässä, nyt vuodessa. Auli on inkkarillaan Marin hinauksessa ja minä liityn Maaritin keula kainalossa seuraan. Omatekoisella hiivattomalla ruisleivällä näköjään kulkee neljäkin paattia.

Kanavan reunasta roikkuu tummanpunaisia puolukoita isoina terttuina. Kunhan käden ojentaa. Aurinko tulee yllättäen esiin ja Someenhiekassa pitää karistaa hiki kylmään järveen. Mukava tulla valmiiseen leiriin. Partiolaiset vielä pystyttävät omaansa. Olivat pysäköineet punaisen rautalaivansa paikkaan, jossa lähtiessämme oli vielä pariskunta saunomassa veneessään. Kyllä, saunomassa veneessään.

Ilkka ehdottaa telttasaunan tekoa mutta yksikään teltta ei ilmoittaudu vapaaehtoiseksi. Tehdään edes avonuotio, jonka ympärillä pidetään epätavallinen esittäytymiskierros. Paljon onkin ennestään outoja naamoja. Raahaan pimenevästä metsästä viisimetristä tuulenkaatoa notskiin. Tuijotan tuleen. Jokin jää kytemään.

Arthur C. Clarke kävi täällä
Kivikausi. Tuli. Kivi ja tuli. Nenä ja kylmä. Musta monoliitti nousee maasta. Tuli voittaa kylmän, kivi pitää tulen. Karvainen käteni viskoo kiviä puolelta toiselle. Kivi lämmittää nenän. Sivilisaatio on vastaus karvattoman nenän lämmöntarpeeseen. Kasaan lisää kiviä nuotion ympärille. Yön tullen potkin kuumat patterit absidin alle (miksei se ole apsis?). Pötkötän t-paidassa makuupussi auki.

Kuumien kivien taika kestää aamukuuteen. Aurinko paistelee kun veivaamme saaristoreittiä Uittamonsalmelle, jonka useampaa maalauskenttää saa hakea pitkään. Kalliomaalauksissakin hauskinta on etsiminen ja löytäminen. Maihinnousua kokeilee vain Ilkka, joka haluaa varastaa melontaonnemme tekemällä meistä kuvan.

Teemapuiston elämysshoppailun viimeinen symbolinen kestokulutustavara on lapinraunio eli pronssikautinen hauta, joka lopulta löytyy matalana kallion päältä. Tulevassa arkeologian väitöskirjassani esitän, että on syytä hylätä aiemmat yritykset tulkita lapinrauniot hautoina, sillä ne muodostavat lämmitysinfrastruktuuriketjun, joka mahdollisti varhaisen pyyntikulttuurin ulottumisen pohjoisille eräalueille kivojen kesäilmojen jälkeen. Kuumennetun kivikasan ympärille pystytettiin kurnusimpun kaulanahasta tehty kotamainen teltta. Todennäköisesti teknologia synnytti sattumalta saunan, kun joku ei jaksanut heittää vettä ulos asti. Joistakin lapinraunioista löytyneet luunsirut viittaavat ylilämmitykseen.

Loppumatkasta ei ole kertomista. Kurja vastatuuli söi melonnan ilon. Perillä Ristiinassa rannalle tepasti kissa. Kosketin sormenpäällä sen persikanväristä, kosteanlämmintä kirsua.

Pasi Mäenpää

2007

Kuvagalleria

Tavastian laulukuoro

Aamulla Sääksmäen sillan kahvilan takaikkuna tuulettaa telttaani munkintuoksun. Syön kaksi. Mahtiherkkua, hillo on vielä kuumaa! Sitten on mentävä, koska vanha valtatie imee alavirtaan. Tämä on siis tämä Hemen muinaismelontojen jokatoisvuotinen Hämeen vesitien kolmas etappi. Eilen tullessa nähtiin maitse Akaan keskiaikainen kivisakasti, ja kävihän joku Rapolanharjun linna-alueella sillä aikaa kun Ilkka tarjosi rannalla oluen ja minä auringonlaskun.

Hyvä puska elää ja yrittää

Rauttunselkää länteen on vasemmalla ensin Emil Wikströmin Visavuori lapinraunioineen, been there seen that. Sitten onkin silkkaa melomista Viialaan asti. Alkuvuonna yhdistyneen Akaan kaupungin sopisi lakata piilottelemasta rantapuskassa. Viialan taajamasta ei järvelle näy kuin tehdas, joka sekin on pari vuotta ollut entinen. Mutta mitäpä jää jäljelle teollisuuspitäjästä, kun teollisuus loppuu. Ensin pusikoitui maaseutu, sitten ruostevyöhyke. Kaupungin ainoa maihinnousupaikka on melkein rivitalon takunen nurmikko kosken suvannolla, mutta ei meitä kukaan pois aja.

Lounas ilman munkkia. Lampsimme koskimiljöötä ympäri. Vettä on vähän ja hienon miljöön hoito vähän huonoa. Matka jatkuu pulkkamäellä, kun Mirja tyrkkää kajakkeja pyrstö edellä järveen.

Näen kahden päivän aikana muka viisi kalasääskeä. Voiko se olla totta näin asutetuilla rannoilla vai onko olemassa muita isoja kalastavia lintuja? Kyselen muilta mutta turhaan kun keskivertohemeläinen tuntee linnuista lähinnä akuankan, Suomenlahden ylittäjät vielä sorsan. Turha väittää, että melontaretkillä mystinen luontokokemus jonkun hilpeän norpan kanssa menisi uunilämpimän hillomunkin edelle.

Sukupuolikysymys ja hevonen

Melontaporukassa tapahtuu aina sellainen outo juttu, että haluan mennä edeltä ja nähdä kaiken ennen muita. Niin kuin se järvi siitä kuluisi, että joku on jo mennyt. Valkoisen melamiehen vitsaus.

Harmittaa kun kuuluu kikatusta takaa. Perässähiihtäjillä onkin hauskempaa.
Alli näyttää löytäneen naiseutensa ja esittää sievistelevää melojaneitiä. Naisille melonnassa taitaa olla joku sukupuolijuttu. Semmonen että miten sitä nyt esitetään naista rähjäisissä retkioloissa. Miehillä – joilla ei yleensä sukupuolta ole – kysymys syntyy vain kun maakrapukaveri katsoo aukkopeitettä ja kysyy että miksi sulla on hame päällä.

Rantaudumme yöksi ratsastuskoulu Hiisilinnaan ja telttailemme sen ihanassa omenapuutarhassa. Jossain hirnuu hevonen. Saunassa ihmetellään, miksi melojissa on niin paljon naisia, ja että minneköhän pitäisi retkeillä niistä eroon päästäkseen, jos nyt joku onneton haluaisi.

Paikan Pollebaarista ei saa hepoa suoneen eikä suoleen mutta tuopit otetaan raikkaasti pakastimesta. Ja syötäväksi saa broilerin siivillä maustettua chilikastiketta. Ihminen ei kuolinvuoteellaan kadu sitä, että söi munkin, vaan sitä, että jätti kolmannen syömättä.

Niagara

Aamulla noustaan aurinkoon kuivattelemaan telttoja tuhdin kasteen alta. Kohta tullaan tyyntä uomaa pitkin Lempäälään, jonka koski on yleensä pienpaateille auki mutta nyt se on pantu sulki. Takaisku. Ehdotan että ongelma ratkaistaan melomalla takaisin munkeille.

Palataankin vähän mutta mennään kanavasta. Alan täyttää sulkuväliä etupäästä mutta maissa notkuvat ukot sanovat että ei kannata ellet halua huuhtoutua luukusta. Sulku tasaakin vedenpinnan avaamalla kanootin mentävän aukon pinnan päälle. Roikumme pollareista ja toisistamme, ettemme joudu putoukseen.

Maihin puistorantaan ja Lempäälän kirkonmäelle. Retkenjohtaja Lampisen viimeisin höyrähdys ovat keskiaikaiset harmaakivikirkot. Päiväluukusta nousee hyllymetri taidehistorioitsija Markus Hiekkasen palkittua tuotantoa.

Tämä pyhättö on omistettu Pyhälle Birgitalle. Tarina kertoo, että kirkon paikka päätettiin laskemalla pyhimyksen kuvat järveen ajelehtimaan itselleen sijansa. ”Kunne kuvat kulkenevat, sinne kirkko tehtänehen.” Tiedä vaikka olisi perää, arpominen on jo vanhatestamentillinen tapa kysyä Jumalan mieltä. Sittemmin rukoilu valtasi alaa ja arpominen muuntui lotoksi ja muuksi mammonavälitteisen onnen koetteluksi.

Meloja hevosena: kävelemme jopa pari kilometriä Museoraitille. Viehko miljöö. Sepän pajassa näkee, millaista taidetta takorautaiset reet ja kärryt ovat olleet, ennen kuin Henry Ford maailman pilasi. Naisväki ei saa päätettyä, kumpi on komeampi, letkeää näsihämettä veistelevä viiksekäs mestari vai mykkä mutta nuorenkarski oppipoika haalareissaan. Sitten tulee jo kiire rantaan mutta aikatauluista viis, globaaleihin ihmisoikeuksiini kuuluu lokaali kebab-ateria.

Paljon onnea, Sirkku!

Röyhtäillen hölkkään kajakkiini ja riuhdotaan Päivääniemeen. Siellä viehättävää rautakautista kalmistoa hoitaa vielä jalostamaton kebab-katras. Juotan yhdelle villapaidalle lastenlonkeroa. Sillä on ihan ihmisen ääni.

Niitä munkkeja muuten oli sekä vadelma- että omenahillolla, ja vielä hillottomia rinkeleitä.

Retki päättyy Vesilahteen, jonka sopivinta rantaa kysyäksemme häiritsemme muuatta pyhäpäiväistä rantaväkeä. Isäntä juoksee laiturille ja riemastuu, että nytkö saapuu Ylioppilaskunnan laulajien ohimarssi vaimon 60-vuotista juhlistamaan. No, laulettavahan se on koko köörin. Onnittelen ja ojennan lahjaksi Sääksmäeltä asti ihan tätä varten kansinaruissa kuskaamani osmankäämin. Rouvan nimi on Sirkku ja hän on myyty. Tulee koti-ikävä. Muistan että oma sokeripalani Pulmu täyttää tänään neljä kuukautta.

Pasi Mäenpää

2006

Kuvagalleria

Iittiläinen elämysklusteri

Kun Kymijoki aikoinaan haki uomansa, kainaloon yhtyi Kettujärvi. Sen ilta-aurinkoisella rannalla meitä saattelee Vuoden elämysiittiläinen 2005, matkailuyrittäjä Markku, jonka mökkimailta ryhdymme joen laskuun muinaiskultturellille elämysretkelle.

Hilpaisen kärkeen pitämään kiirettä ennen kuin ilta ehtii. Uoma kapenee, reunamat jyrkkenevät, ja ken tahtoo, voi kuulla koskien ryminän. Täällä on tukkilaisromantiikan kehto. Etelä-Suomen uljaimmissa koskissa mesottiin paitsi puuta ränniin myös filmiä rullalle, kun tukkilaiselokuvia tehtailtiin Mankalankoskilla 1920-luvulta 1950-luvulle asti. Sitten pani pari voimalaa joen aisoihin, loppui uitto ja elokuvat.

Flow

Tarina kertoo, miten Tauno Palo loikkasi viime hetkellä turvaan kuohuihin syöksyvältä lautalta. Ja osattiin täällä urheilla ja kuolla oikeastikin. Kaupunkien sivistyneistö löysi kosket 1900-luvun alussa niin kuin muutkin kansallismaisemat. Lepuutamme hetken ihmeenkauniissa joenmutkassa, jonka rantakalliossa on muistolaatta parin ylioppilaan ja heidän venemiehensä elämysretken päätöksestä.

Joki levenee ja hämärtyy. On elokuun pimeä kun nousemme Huhtalan maille yöpymään. Aulin työkaveruudesta eläköitynyt Heikki on meille ylenpalttisen ystävällinen ja vieraanvaraisempi isäntä kuin kykenemme näin myöhään vastaanottamaan. Kuulemme talon historiasta suuressa tuvassa ja istumme iltaa minkä vielä kerkeämme. Sitten katoaa 18-päinen lauma nukkumapaikkoihinsa kuin ison talon väki ennen vanhaan. Ilkka on moderni. Ilkka telttailee. Nukun naistentalon ylisillä ja pidän vahtia.

Joutsenkurki tööttää hereille. Pihapiiri kylpee auringossa eikä ennätyskuiva kesä ole kurittanut sen vihreyttä. Lastaamme paatit autoihin ja lähdemme ohittamaan voimalaitosta. Sitä ennen Heikki tarjoaa lähtökuohuvat, reilusti ennen puolta päivää. Timo yritetään jättää kyydistä mutta kun kännykät jäivät panematta kiinni. Komppania siirtyy typötyynen Kirkkojärven puolelle pakkaamaan kampetta kyytiin. Alli ui ilman lupaa.

Estetiikka
Tultiin loppumatkaksi Iitin järviketjulle, jossa ei huomaisi olevansa joessa jos ei tietäisi. Tai oikeastaan kyse on järvestä, jonka läpi joki virtaa. Lounas, uinti ja aurinkokylpy Kalmusaaressa. Sitten Iitin kirkonkylään, joka on Suomen kauneimmaksi valittu. Kehitys vei kuntakeskuksen Kausalaan ja jätti tämän silleen. Vastassa on opas Sirpa, joka on pannut koko kylän hälyvalmiuteen. Museota pidetään varta vasten meille auki, suntio herätetään päiväunilta avaamaan kirkkoa ja kesäkahvilassakin odotellaan. Täällä homma toimii.

Iitti on maakuntamielessä vähän outo paikka. Hämäläispitäjä jossa sanotaan mie tai miä. Aikanaan iso emäpitäjä, jonka Salpausselkä jakoi Maakansaan ja Veskansaan niin että kirkkoonkin tultiin eri ovista ja poikkinainti oli pannassa. Rantaruotsalaisten takamaata johon panivat vauhtia Pietarin rata ja naapurikuntien puolelle noussut paperiteollisuus. Kymenlaakso keksittiin vasta kun Viipurin lääni lakkasi. Kunnan tunnetuin henkilö on eroottinen hahmo Iitin Tiltu. Ehkä heikko maakuntaidentiteetti selittää vahvan paikallishengen.

Spektaakkeli

Kirkonkylältä melotaan muodikkaasti mikrohistoriaan. Tullaan Talasmäkeen, joka on kunnalle säätiöity kotimuseo- ja perinnepaikka. Sen vuokralaisisäntä on vähän höpsähtänyt mutta loppujen lopuksi ihan mukava mies. Kertoo pitkät pätkät paikan ja sen emotilan Kurton historiasta. Talasmäen äiti, opettaja Elma miehensä Aarnon kera lietsoivat täällä kotiseutuhenkeä 1930-luvulta lähtien. Kerkesivät myös nähdä maailmaa: aika reipasta 60-luvun seitsenkymppisiltä ajella pari kuukautta Greyhoundilla ympäri Amerikkaa! Nyt on museotoiminta itse museoituna, ja Talasmäki palvelee kesäpaikkana perinnetietoisia elämysaikalaisiaan, jotka puolestaan vaalivat mielellään paikan henkeä.

Pitkän ja helteisen päivän matka yöhön päättyy saunaan. Etsiskelen rantakalliolla pohjoisen taivaalta kuunsirppiä mutta löydänkin jotain parempaa ja rynkään hakemaan muita: revontulet! Ihmettelemme väritöntä mutta leveää loimuttelua pitkään. Välillä olen varma, että se on esirippu, jonka takaa karauttaa arkkienkelin ratsukko. Mitä mahtoi pelätä muinaiskansa.

Palkinnoksi hyvin järjestetystä spektaakkelista retkikunnanjohtaja Lampinen lahjoittaa altailaista kurkkulaulua ja maailman kalliomaalauksista kertovan kirjan, jotka otan Iitin elämysklusterin puolesta kiitollisena vastaan.

Huippukokemus
Aamulla katsastamme vesiltä järven viimeisen, aikanaan museoidun nuottatalaan, joka antoi Talasmäelle nimensä vasta, kun se itse edusti jo mennyttä maailmaa. Kohta edessä häämöttää Hiidenvuori. Rantaudumme Keitaan kannakselle ja patikoimme huipulle. Kansallismaisemaa joka suuntaan – vai vieläkö maisemia kansallistetaan? Kaunista kuitenkin on ja vähän globaalia myös. Voikkaan piiput näkyvät vielä mutta savu on jo lakannut tupruamasta.

Hiidenvuorella lienee muinoin linnaa pidelty. Myöhemmin siellä alettiin pitää kesäjuhlia, jollaiseen Marlebäckin kartanon emäntä Hella Wuolijoki kuulemma raahautti flyygelinsä. Jokakesäisiin nykykonsertteihin kelpaa piano, pari oopperalaulajaa ja kesäyön hämärä. Etsimme vielä alas tullessa salakäytävää mutta salaiseksi jää.

Iltapäiväksi on Jaalan puolella tarjolla kalliomaalaus. Pikkurakit räksyttävät tietä Lampiselle, joka rantautuu etsimään kohdetta. Kaksi selväpiirteistä venettä. Ihminen, hirvi tai vene niissä yleensä on. Ihan rikas kuvasto verrattuna saamaani kirjaan, jonka kuvissa monen kansan mieli näyttää siveettömästi pyörineen sen yhden eli hedelmällisyyden ympärillä.

Erotiikka ja hallittu pelko
Paluumatka Hiidensaari kiertäen on riskipeliä. Kapeassa salmessa vaaniva hiisi kaappaa naisia eikä meillä ole varaa menettää yhtäkään. Aikanaan naisväki laskettiin kirkkoretkellä jalkapatikkaan ja otettiin taas kyytiin salmen toisella puolen. Enemmän naisia ja lapsia taisivat kuitenkin viedä Pelinginselän aallot. Se vauhditti Veskansan oman kirkon ja Jaalan perustamista 1800-luvun lopulla.

Viimevisiittinä käymme Marlebäckin tiluksilla Niittylahdessa. Lampinen ja meitä maitse seurannut Heikki tietävät paljon Wuolijoen ajasta ja siitä, kun Bertolt Brecht antautui täällä luonnon ja naisen kauneudelle. Vieraskirjassa Helsingin Työväenmelojat tervehtii kaupungin paperityöläisiä, jotka vielä muinaisen teollisuusyhteiskunnan jäänteenä isännöivät taloa. Lopuksi otetaan kilpa-ajot kotirantaan. Näin melkein kuin me nyt meloi ennen Veskansa. Perjantaina lähdettiin, jotta pyhäksi oltiin kirkolla.

Pasi Mäenpää

2005

Kuvagalleria

Vanajavesi 2: Suomen sydän

Lampinen ja Marja-Terttu ovat panneet parastaan, sillä tätä täyteläisempää kultturellin melojan retkeä ei ole eikä tule. Aloitamme Lepaan puutarhoilta, jonne kaksi vuotta sitten päädyimme. Suunnitelmahan on jatkaa näitä muinaismelontaretkiä Kokemäenjoen vesistöä vähin erin merelle asti.

Olemme historiallisen Suomen sydänvesillä. Täällä Vanajaveden seudulla on melkein joka niemen nokassa lapinrauniota, kuppikiveä, muinaisrantaa tai ikikulttuurimaisemaa. Ja niiltä on lähtenyt kirjailijaa, taiteilijaa, akateemikkoa ja presidenttiä. Aloitamme miekanhiontakivestä, jonka joku jo viimeksi näkikin. Lampinen meinaa, että miekkoja myynyt tanskalainen kapitalisti olisi markkinointimielessä levitellyt hiontakiviä maastoon, mutta rohkenen epäillä kun on niin iso liikutella.

Iltapuhteena melahdamme parituntisen. Reippaahkossa myötäisessä improvisoidaan väliin reskutusharjoitus, ennen kuin isäntämme Iso-Hietasen rannassa huiskii melojat vastaan. Leiri pystyyn ja äkkitumma ilta. Ilkka liittyy seuraan yömyöhällä navigoituaan pimeässä tähdistä ja 1:200 000 mittakaavan kartasta. Ehdotan seuraavalle retkelle karttapalloa. Sauna on pieni, ekologisesti lämmitetty, kylmävetinen ja nopea.

Tähdet, tähdet
Lauantain puolella Retulansaaren sillan kupeessa odottaa Eero Ojanen. Kirjoittanut paikallista eli Tyrvännön historiaa ja vähän muutakin. En kehtaa kysyä mutta mieshän on ilmetty filosofi Eero Ojanen. Kierrämme kuppikiviä maisemassa, joka ei ole oikein muuttunut miksikään tuhanteen vuoteen. Tai on tietysti muuttunut mutta tarkoitan että siellä näkyy yhtämittainen elämä samassa luonnonympäristössä eri aikoina siihen eri tavoin sopeutuen ilman aiempien kerroksien unohtumista pusikkoon tai tehtaan alle. Tämä juuri on vaikea nykyihmisen ymmärtää, että mennyt maailma ei ole yksi vaan niitä on monta eriä.

Yhdessä kivessä on nähty Otavan muoto kuppien sijoittelussa. Voi olla sattumaakin, mutta pilkkopimeällä taivaalle katsoessa on varma siitä, että tähtitaivas on muinaisille ollut jotain ihan erityistä. Kalevalan sampoa, toiselta nimeltään kirjokantta, on selitetty taivaankanneksi, jota maailmanpylväs (sammas) kannattelee. Panen paremmaksi seuraavalla kivellä ja näen siinä Seulaset, josta Johan af Grannin kaverit muuten ovat Maahan meloneet.

Käymme puussa ja Ylikartanon talossa, pihalla keitetään punamultamaalia, josta puuhasta saamme bonuksena luennon. Koskenkorvaa siinä ainakin näkyy kuluvan ja sen kirvoittama urea kelpaa säilöntäaineeksi. Neitoperhosia lentelee paljon, missä viipyy amiraali? Perhoskeräilystäni muistan enää tämän yhden, kauneimman latinankielisen nimen: vanessa atalanta.

Tyrvännöstä Sääksmäelle

Iltapäivällä vaihteeksi melotaan ja oikein monta tuntia yhteen menoon. Ylitämme Vanajanselän upealla ilmalla. Karttani loppuu ja painelen kärjessä suunnalla, kun kurittomat kampeavat liikaa etelään. Ohitamme Ritvalan kylän, jossa vieläkin huudetaan Helkaa keväisin. Kummallinen jäänne keskiaikaista eurooppalaista lauluperintöä, jonka toinen maantieteellinen ääripää on täällä, toinen Iranissa. Tutkittu niin moneen kertaan että Jaakko Nummisen mielestä pitäisi tutkia jo sen tutkimusta, koska siinä näyttäytyvät kaikki suomalaisen kulttuurin itseymmärryksen ainekset.

Sääksmäen sillan kupeessa on meille leiripaikka kohteliaasti ravintolan takapihalla. Päivä ei pääty tähän vaan jatkuu kymmenen kilometrin marssilla Rapolanharjun uhkeille linnoitusvalleille ja takaisin. Luonto ja ihminen ovat tehneet paikan, jota on sopinut puolustaa. Venäläiset kronikat kertovat suomalaisten ”lasilinnoista”, joita novgorodilaisten mielestä oli mahdoton vallata – aikansa Mannerheim-linja siis. Tuommoinen rinne kun talvella jäädytettiin niin ei varmaan ollut asiaa yläkertaan ilman lupaa.

Paluumarssin varrella on motelli ja siellä terassi ja sauna. Helsingissä vietetään kurjassa säässä kurjia MM-kisa-avajaisia. Meille sade tulee vasta viimeisten kampeutuessa telttoihin. Sitten sitä riittääkin niin että aamulla kuskit hakevat autot pois, leiri pannaan pakettiin, kajakit kyytiin ja lähtölounas kupuun. Siirrytään Visavuoreen Emil Wikströmin ja Kari Suomalaisen komeaan kulttuurikämppään. Hautaröykkiöiden lomaan on tämäkin paikka tehty jylhän niemen kalliolle. Eivät tainneet kansallisromantikot meloa kun näin hankalia rantoja suosivat. Jäätelö suussa keksitään bongata muutama röykkiö lisää lähimetsistä. Karavaani kiertää pikkuteitä kunnes jokainen saa vallata oman muinaishautansa ammoisen järvenrannan ääreltä.

Historian loputtomuus

Kello viideltä meitä odottaa Jutikkalan kartanon pihalla helmikaulainen viehättävästi harmaantunut rouva. Kohta saapuu hänen enonsa akateemikko Eino Jutikkala. Noin sata vuotta vanha historioitsija on historian ihme itse. Hän esittelee meille kartanoa mutta minusta tuntuu, että koko miljöö on sumuverho vain. Oikeasti me katsomme häntä.

Vähän melontakilometrejä, paljon tarinoita. Mutta menneeseen maailmaan ei pääse, sillä voi vain elävöittää omaansa. Hautaa ei voi kuin ryöstää. Kesä on ohi. Historiassa melovan oma Stendhalin syndrooma on melankolia.

Pasi Mäenpää

2004

Kuvagalleria

Heinola rock & paint

Katselemme laajakuvatelevisiosta, kun Ateenassa palataan muinaisuuteen olympialaisten loisteliaassa avajaiskavalkadissa. Historiaa voi nauttia monella tavalla. HeMen muinaisretken avaava ilta pimenee nuotiokatoksen savuntuoksuun. Mahtailevan moderni Heinolan Tähti -silta luo outoa valoaan. Se tahtoo näyttää nousevansa vanhan vesitiekulttuurin yläpuolelle ja alistavansa sen vain kauniiksi näkymiksi.

Jatkamme Timo Lampisen kanssa autossa syntynyttä kinaa siitä, miten vedenkorkeus järvillä on muuttunut sitten Heinolan harjun eli Jyrängön virran puhkeamisen 6000 vuotta sitten. Taitaa mies, tuo uomo universale (lausuu tamperelaisia murrerunoja), olla oikeassa. Ensin vesi laski vain pari metriä, mutta sen jälkeen maa on ehtinyt nousta lisää. Löydetyt kalliomaalaukset ovat kuitenkin sopivasti muutaman metrin vedenpinnan yläpuolella, ja niitä olemme lähteneet taas ihmettelemään vesitse ikivanhaan tapaan. Tutkinnassa ovat eritoten pari vastikään löydettyä kohdetta.

Johtava arkeologi komentaa Marja-Terttu Posan valtuutuksella ja muiden hymistessä, että huomenna käydään Heinolasta itään Ruotsalaisella ja sunnuntaina lasketellaan Konnivettä eli oikeastaan Kymijoen alkua, tai mistä se nyt sitten ryhtyykään. Pohdimme Ruotsalaisen nimen alkuperää. Voisi olla näillä seuduin 1700-luvun Venäjän rajan läheisyys mutta kun ei ole. ”Ruodzavesi” tunnetaan jo 1400-luvulta käräjäpapereista, kun yksi oli motannut toista ja toinen takaisin ja kruunu tuli väliin, sanoo Heinolan historia.

Heinäsaaren leirintäalueen mökit eivät olekaan mökkejä vaan aittoja, mikä täällä Päijät-Hämeen suunnalla ei tarkoita ihan samaa kuin Suomi-filmeissä. Mahdun kyllä yläpetille hyvin eikä liukas makuupussikaan kieräytä lattialle. Kuulostelen josko joku hiipisi aitan kulmalle yöstelemään. Mutta kuten kirjailija Hannu Raittila sanoo, Suomen maanviljelyskulttuuri oli niin lyhyt pläjäys historiassa, että Coca-Colakin on melkein vanhempi kulttuurikerros. Kalliomaalaukset lienevät jättäneet pidemmän janan historian viivaan.

Kuka kaipaa valkoista vettä?

Aamulla hommiin! Tänä vuonna kajakkeja on 16 ja muinaistieteilijöitä yhtä monta. Retki on kuulemma kasvanut seuran suurimmaksi brändiksi. Saan käskyn kärkeen ja lähden puskemaan sivuvastaiseen kilometrisen sillan ali. Alli hiihtelee rantoja pitkin. Opin että paras paikka meloa vastatuuleen on etäisyys rannasta, jossa aalto kohtaa heijasteaallon. Missä lie, yhtä soppaa kaikki.

Pohjoistuulta on reippaasti yli leppeän rajan. Melonnan tuuliluokitushan menee näin: Zen-liito, ihana, leppeä ja äitimäentykkäätästäenää. Toisen luokituksen mukaan tuulta on kuulemma kymmenkunta metriä sekunnissa. Etsimme parasta reittiä ylös lahdesta, jota vastaan Ruotsalaisen suurin selkä tyrkkää aaltoja. Katselen minkä kykenen taakseni, missä lauma leviää kuin haulikolla. Maria hymyilyttää. Hänen seuransa on Drumsö kanotister ja lempikeli hirmumyrsky. Saaren suojassa keräämme voimia ja vaihdamme voivotteluja. ”Piti olla leppoisan kultturellia menoa eikä ekstreemiä”. ”Rahat takas, Lampinen evän ali!”

Toinen vastatuuliosuus vie kapinamehut. Laskemme myötäistä pitkänluiroon Rutalahteen. Päivän maalauskohde löytyy ja murkinalle päästään. Anna tekee kokemattomalle fiksun johtopäätöksen ja lähtee taksilla kämpille. Tiedoksi sitten että kyllä kajakki tilataksiin mahtuu, ja kuski kuivaa kannenkin!

Kalliomaalaukset ovat kuin luodut vesiretkeilyn kohteeksi, sillä ne ovat yleensä komeilla paikoilla ja hyvin reittien varrella. Täydellä vatsalla kuvat piirtyvät silmään selvempinä, kunhan osoitellaan toisillemme ja keskustellaan. Sovimme että vastedes mukaan otetaan vain ne, jotka jokaista mustetahraa näytettäessä osaavat sanoa että ”hirvi” tai ”vene”.

Kalliomaalaukset ovat jälkiä maailmasta, jossa kaikkea olemista hallitsivat myytit, shamanismi, vainajayhteys ja uskomukset eläinten henkisyydestä ja voimasta. Ne eivät edusta erityistä alkusuomalaista kulttuuria vaan yhteistä indoeurooppalaista perintöä. Täällä ne vain ovat säilyneet, vähän niin kuin Kalevalan tarut saattoivat säilyä Vienan Karjalassa suhteessa muuhun suomalaiseen kulttuuriin.

Välipalaksi asutuspainanne

Paluumatkalla pääosassa on jälleen tuuli, nyt inha sivuttainen. Aivokirurgiystäväni väittää, että koska aivotoiminnassa on perimmältään kyse synapsien välisten rakojen ylittämisestä, kaikenlainen ruumiin eli pään liike aiheuttaa muuntelua ärsykevälityksessä, ja siksi keinunta keinussa tai aalloilla johtaa normaalista poikkeavaan hermotoimintaan, jonka voi kokea joko pelkona tai nautintona, ihmisestä ja ympäristöstä riippuen. Kuulemma voi tulla riippuvaiseksikin.

Kerran tunnen katoavani aallon syleilyyn, ja siltä kuulemma näyttikin. Pääsemme onneksi ilman kaatumisia uimarannalle, jolta käydään etsimässä pari asutuspainannetta. Retkihuumorini horjuu. Oma pieni painanne yläpetillä olisi kiinnostavampi. Tutkin karttaa ja teen tarjouksen, josta pitäisi kieltäytyä: Kannetaan kajakit kilometrin päähän ja vältetään kahden niemen kiertäminen ja vastatuuli. Muutama laillani tuuliin tympääntynyt parka innostuu heti. Ilkka pyörittelee silmiään.

Päivälastissa olevat kajakit ovat kevyempiä kuin Hannibalin norsut Alpeilla, mutta ne eivät kävele itse. Onneksi Jyrki ja Maarit ovat keksineet pyörän eli kajakkikärryn. Huhhuh. Hölkkään reittiselvitystä kun toiset kantavat, ja juoksutan norsuja kärryillä. Kulkevat kyllä tiellä sutjakkaasti ilman sitomisia. Kati ja Tarja palkitsevat myöhemmin minut reippauspalkinnolla, vaikka olisivat voineet sotkea suohonkin.

Kotoaitalla Lauri, Sörkän giba, blandaa rommitotit ennen bastua. Muuan italialainen tutkimusmatkailija Giuseppe Acerbi julkaisi 1802 kirjan, jossa sauna esiintyi suomalaisena juttuna, vähän kuin kännykkä nykyään. Kuritetulle ruumiille kyly on paikallaan mutta turhan haalea. Seinän takana mölistään kahdella kielellä, kun Heinolan ja ruotsalaisen Karlshamnin ystävyyskaupunkilaiset tapaavat toisiaan painien.

Iltatulilla pistää silmään viinin määrä suhteessa siihen, minkä verran siitä jaksetaan kovan päivän iltana enää nauttia. Ihmettelemme ilmoja. Tuulen lisäksi lämpöä ei ole elokuun puolivälissä hetkeäkään yli 15 asteen, mistä Ukkoa tai paremmin Ilmarista sopii moittia, jos uskaltaa. Ilmarinen oli nimittäin nykytiedon mukaan alun perin sekä taivasta että säitä säätävä heppu. Viittaapa sammon taontakin taivaallisen ja maallisen välisen yhteyden pystyttämiseen eli maailman kosmologiseen järjestykseen.

Eikö siis ole niin, että säästä puhuminen ei olekaan small talkia, vaan maailman järjestyksestä keskustelemista ja sen vahvistamista, että kyllä taivaan vallat vielä määräävät (varsinkin kun ovat sekaisin, niinhän Kreikan jumalatkin aina tappelivat ja sotkivat kaiken)?

Kissa, lehmä ja hirvi

Näen yöllä unta. Outo elukka, näyttää isolta peltopyyltä, kävelee kivisessä metsässä. Se muuttuu kissaeläimeksi, sitten leijonavaakunaksi ja hokee: ”Minä olen Ilves-kissa. Minä olen Ilves-kissa”. Hirveätä!

Ilmankos nukun pommiin ja rähjään kamppeet kasaan minkä kykenen. Lauri jyrää partansa, oltiin kylillä tai korvessa. Muistan kuunnelleeni Paavo Lipposen puhuvan, että kohtapuoliin Euroopassa välimerellinen kulttuuri rulettaa, ja siltä näyttää, koskapa aamujunamme ei tänään lähde kuin Mussolinin aikaan. Mihinpä kiire olisikaan, ystävämme menivät jo tuhansia vuosia sitten.

Katsastamme aluksi Heinolan asuntomessut vastapäisellä rannalla. Uusvanha tyyli (viime vuosituhannelta) näyttää vetävän edelleen ja vesirajan kanssa flirttaillaan. Talon pitää näyttää talolta ja olla komia. Kysyn Tarjalta, että onko joku näistä nyt elämänmittainen unelmasi mutta ei tunnusta. Melojan unelmamaailma on liikkuvampi ja aineettomampi, se on ruumiillinen ja aistimellinen tunnelma. Kohta olemme itse messukohde, kun livumme letkana tervantuoksuisen kaarisillan alta.

Kysyn jälkipään valvojasta ja Ilkka vastaa että ”kai sieltä joku tulee”. Laskemme Jyrängön virtaa ja lehmänmahat pyörittävät hauskasti (tästä täytyy tulla Eppu Normaalin punkpsykedeelinen Lainelautaileva lehmänmaha rock & roll). Virtapaikkoja tulee vielä kaksi lisää ja joku haluaa rekisteriinsä suoritusmerkinnän koskimelontakokemuksesta – eilisen aallokkomelonnan perään.

Keli on ihana ja nautimme melonnasta hymysuin. Pikkuvastainen vire antaa tunteen vauhdista. Radioni ei täällä jostain syystä soita kuin messuohjelmaa ja jotain tylsää lahtelaista. Ilkan kanssa äkkäämme Konniveden selällä oudon pyöreän kalliosaaren kuin maailmantappi. Sinne emme kerkeä, sillä tutkimusohjelmassa on tänään yksi tai kaksi pronssikautista kiviröykkiötä eli niin sanottua lapinrauniota ja kolme kalliomaalausta. Marja-Tertulle muuannesta museosta huhuttu toinen röykkiö jää kyllä löytymättä. Ensimmäinen on paikallaan niemennokassa kuin köyhän pohjoisen miehen pyramidi. On säilyttänyt muotonsa kolaakin kauemmin.

Karhusaaressa kalliolipan alla on maalaus, ja samalla paikalla pitää tämä venekunta sadetta nytkin saatuaan ensin merkinnät tosi kehnoon paikkaan rantautumisesta. Syön kolmatta päivää salaattia, jonka valkosipulimäärällä olisi turha yrittää kaveria kaksikkoon edes etuaukkoon. Sitten on täytettyjä croissanteja, nam, ja pähkinäsuklaatorttua, nam-nam, kiitos kotorintaman. Anjovisoliivipiirakka on jo enempi mousse.

Toiseksi viimeinen kohde, Haukkavuoren hirvi kruunaa retken. Pekka Kivikäs on kirjassaan Kalliomaalausten kuvamaailma (1997) yltynyt runolliseksi sitä kuvatessaan, eikä yhtään liioittele. Hirvi on kovin kaunis, soma ja viehkeä, ja vähän piilossa katseilta. Ympäristönsä kolmiulotteisuudessa kuin graniittilohkareilla kehystetty koru.

Keskustelu viriää kalliomaalausten taiteellisuudesta. Maalaukset tuntuvat monesta taidetta funktionaalisemmilta, meidän päivien medialta tai muulta kommunikaatiolta. Ja pöh, nurisen. Noin ajattelee nykyihminen, joka on siirtänyt taiteen omaan lokeroonsa museoon ja selittää maailmaa muuten. Mitä muuta kuin taidetta ovat kuvalliset ilmaukset maailman ja sen olioiden luonteista ja suhteista? Kulttuuri alkaa jäljittelystä. Kalliolta riippuu sateenraikkaita vadelmia suoraan suuhun. Hirven kuvalla oli kerran mahtava voima.

Pasi Mäenpää

2003

Kuvagalleria


Historiaa ilman että hitaampaakaan melojaa heikottaa

Muuan aivokirurgiystäväni kertoi katselevansa usein melojia Kulosaaren jugend-henkisestä rantapaviljongistaan ja miettivänsä, että siinä on erikoisella tavalla aivopuoliskoja yhdistävää puuhaa, sillä meloja käyttää symmetrisesti molempia käsiä, ja siis aivopuoliskoja,siten, että ne työskentelevät samalla symmetrisellä välineellä samaan suuntaan mutta kuitenkin koko ajan kompensoiden toistensa työtä, jotta suunta säilyisi.

Elokuun illassa lauma kajakkeja kyntää Kernaalanjärven pintaa. Meitä on 15, melko paljon. Vauhtia haettiin Hakoisten linnavuorelta, josta näkyi koko Vanajaveden tienoon perihämäläinen kulttuurimaisema harjujonoineen, linnavuorikukkuloineen ja vesiteineen. Ilma on ihana, tosin vettä sataa kaatamalla.

Helsingin Melojien toisella muinaismelontaretkellä yhdistetään luontoretkeilyä kulttuuriperintöön. Muuten olen sitä mieltä, että kaikki melontaretkeily on kulttuuriretkeilyä, eniten se missä pilan päiten popsitaan viikko jäkälää ja osmankäämisoppaa (yäk, toim. huom.). Olemme osa laajaa kansanvalistusohjelmaa, jota Timo Lampinen ja Marja-Terttu Posa seurassamme toteuttavat. Sata vuotta sitten olisi menty Itä-Karjalan maille laulattamaan jotain partasuuta Varahvonttaa tahi Miihkalia. Nyt haetaan muinaisuuden ja alkuperäisyyden tuntua keskiajalta ja varhempaa.

Järvi tyhjenee leveään uomaan, jota kutsutaan Hiidenjoeksi, vaikka se on ruovikkoinen eikä ollenkaan hiisimäinen. Hiisi nimittäin tarkoitti muinaissuomessa kivikkoista paikkaa. Vasta myöhemmin keksittiin sanoa kivikkoja hiisien tekemiksi eli pitää hiittä jonakin otuksena. Sana pyhä puolestaan merkitsi rajamaastoa tunnetun ja tuntemattoman maa-alueen välissä. Niin maanläheinen on suomalainen uskonnollisuus. Alli mainostaa joen yhtä yläjuoksua Lammin Pääjärvestä, liekö Teuronjoki, mainioksi melottavaksi.

Meidät ottaa huostaansa Ilkan tilaama paikallinen matkaopas Heikki Horila. Livumme kohta illan päätepisteeseen, jossa Syntinen Turenki -kierroksen sijasta valitsemme iltapalan Marsin kalpeassa valossa. Trangiat porisevat lämmintä, minä syön elsassilaista salaattia, papumössöä ja sipulipiirakkaa. Kaikki ruoka on hyvää, jos siinä on pekonia. Yö vietetään ystävällisesti veneseuran nurmikolla. Heikki, mukava mies ja Vanajaveden Vesikkojen aktiivi, kutsuu HeMen vuotuiseen Hiisi vieköön -melontaan ensi elokuussa. Pankaa kalenteriin!

Lauantaiaamuna jatketaan. Ilma on ihana, tosin vettä sataa kaatamalla. Leikin häntäpään valvojaa ja sukkuloin väliin toppuuttelemaan kärkeä, jossa Heikki eskorteeraa edelleen ja kertoo kiinnostavia mm. paikallisista kartanoista ja siitä, miten Hämeen sydämessä nykyään sopii elää ja yrittää. Eipä hääviä, maailmalla on nyt muut keskukset.

Joen vartta reunustaa harvinaisempi ruokokasvi, isosorsimo. Sen tietää Hannu, joka saa tutkittavakseen vielä Marja-Tertun epäilemän kynäjalavan. Ei ollut, oli muka haapa. Harjujono vasemmalla puolellamme viettää vesitietä pohjoiseen. Vanajan keskiaikaisen kirkon tornin näkee ken osaa oikealla hetkellä katsoa.

Hämeenlinnan kaupungin huomaa kaikki, se tulee näkyviin Anttilan takaa. Masentavaa. Suomen kaupungeista upein sisääntulo muuten olisi Viipurissa. Rantaan tulee Vesikkojen ex-pj utelemaan ja opastamaan. Luulenpa että voisi kiertää koko Suomen melaheimon hellässä huomassa.

Hämeen linnaan on helppo rantautua, ja tehdä puistosta pukukoppi. Kuivaa päälle ja viettämään iltapäivää keskiaikaisilla markkinoilla: käsitöitä, sapuskaa, taistelunäytöksiä, muinaiskivaa. Näen samaa menneen maailman porukkaa myöhemmin Läntisen Pukkisaaren rautakautisella kauppapaikalla (siinä Seurasaaren kupeessa, käykää katsomassa!). Mietin, mitä mahtaa tulla lapsista, joiden vanhemmat leikkivät historiaa niin, että pitävät ruokotonta partaa ja hassuja kuteita ja miekkailevat. Ero siihen, että isi olisi aina Superman-asussa, on olemassa, mutta se on pieni.

Linnassa on tosi kiinnostava historiallinen näyttely ja ikkunoista voi kurkkia veden yli Varikkoniemen muinaiselle, alkuperäisimmälle kaupungin paikalle. Siitä vietiin tavaraa Kokemäenjokea maailman merille, ja tuotiin myös. Ei mitään umpinaista, kulttuurivaihtoon perustumatonta alkusuomalaisuutta ole koskaan ollutkaan. Alli, paha tyttö, saa apotilta aneita. Ehdotan, että melotaan läksiäisiksi linnan vallihauta. Ei kannatusta, pitävät vitsinä. Hannu karkaa sukulaisiin ja Lampinen ottaa hänen kajakkinsa hinaukseen. Minä pidän ohjausnarua, jolla ei näin tyynellä ole muuta virkaa kuin sotkeutuminen melaani.

Olemme pian Aulangolla, jossa koristelemme kolme leirimökkiä märillä, värikkäillä tekstiileillä. Iltaa istutaan kodassa nuotiolla. Rantasaunan piru on varattu! Parasta melontaretkellä on tietenkin suunnitella melontaretkiä. Lampisen idea Etelä-Päijänteestä innostaa porukkaa, saa nähdä, paneeko vielä lapiot käteen ja kaivamaan ruukunpaloja. Mökin yläpetillä tulee hyvä uni.

Pyhäpäivän aamuna neljä kristittyä meloo kirkkoon, 11 pakanaa kuppikiville. Piispoille miettimistä. Ilma on ihana ja niin edelleen. Hattulan kuutisensataa vuotta vanhalla Pyhän ristin kirkolla ei ole enää rantautumispaikkaa vesitietä tuleville. Naapurilla sentään on hiekkaranta ja meiltä kiireessä hyvät tavat pois päältä. Mutta keskiaikaishenkiset menot latinoineen ja vanhoine suomensanoineen lämmittävät märkää sydäntä. Kuoro soi kauniisti, katselen hassuja piruja ja muita seinäkuvia, niihin mahtuu puolet raamatusta. Päälle saadaan perinnemuonaa, muikkukukko päihittää Kuopion Hanna Partasenkin. Ostan kaksi evääksi mutta hotkin ne jo pihassa.

Pakanat tulevat perässä ja kiltti pastori itse avaa kirkon meille uudestaan. Kierrän uudelleen patsaat, joita on paljon, arvokkain Liedon mestarin veistämä Hattulan madonna. Äkkiä tarttui kirkkotaide Suomeen. On helppo kuvitella olevansa matkoilla jossain katolisessa Etelä-Euroopassa.

Viimeinen etappi on maisemiltaan mukavin. On Suomen ensimmäistä betonisiltaa, kartanoa ja silminnähtävää kulttuurimaisemaa. Paulan kanssa otamme vielä seikkailureitin ja nylkytämme pienellä kivien perkaamisella ali pittoreskin kivisillan. Päädymme Lepaan puutarhoille, josta autot haetaan reteesti taksilla. Kyllä vaan taitaa kulttuurihistoria olla parhaimmillaan mela kädessä nautittuna.

Pasi Mäenpää

2002

Kuvagalleria

Repoveellä, laulumailla

Piru keksii töitä joutilaille käsille. Soutustadikan portilla notkuva Ilkka on pian narrattu mukaan, joutuupa vielä kuskiksi Eskimoilta lainatun kehnohkon trailerin vetoautoon. Kajakit pakataan liian tasapainoon ja matkalla kuormaa pitää korjata vahvasti etupainoiseksi. Matka arkeologishenkisen retkemme tukikohtaan ei ole pitkä, mutta Valkealan ilta vetäytyy jo hämärään, kun pystytämme leiriä. Vuohijärven puolella ei ole telttapaikkoja, mutta onhan usvaisa lampi. Orilammella on tanssia joka ilta, ja elävä yhden miehen orkesteri, mutta tyydymme iltapalaan ja retkikunnan johtaja Lampisen monilukuisiin palentologian, kielitieteen ja lykantropian aloilla liikkuviin tieteellisiin teorioihin.

Aamutoimet ja pakkaamiset vievät sen verran aikaa, että porukan hätähousuisin tahtoisi jo järvelle. Vuohijärvi on tyyni, sininen, paratiisi. “Mukava on melojan meloskella, kun vesi on hohtava alla, kun taivas kirkasna kaareutuu”, lausui jo Leinon Eino kanootistaan. Lampinen vetää antiautoritaariseen tyyliinsä ja Marja-Terttu selittää jääkauden, maannousun ja muinaisukkojen aikaansaannoksia. Mihin tiede loppuu, tulee myytti apuun: hiisi on tehnyt itselleen sopivan uimarannan miehen korkuisista kivenmurikoista.

Repovesi on karu ja jylhä, seinämä siellä, toinen täällä. Komeita kallioita on mukava ihmetellä kaukaa ja läheltä. Futiksen MM-loppuottelua seuratessa tuntee parin miljardin ihmisen katsovan juuri samaa kuvaa, juuri samaan aikaan. Repoveden pystysuoria peruskallioita lähestyessä tuntee katsovansa samaa kuvaa kuin joku toinen, kaltaiseni, veljeni, hyvin kauan sitten.

Poukkoilemme seinämältä toiselle ennen Lapinsalmen ruokataukoa. Kauniina elokuun lauantaina erämaa on hälisevän ruuhkaisa, mutta kallion laella murkina maistuu, semminkin kun pakastettu limupullo on pitänyt oluset vuorokauden kylminä. Yöllä näin unta että olen kuollut ja harmitti kun pitikin sattua mukavan melontapäivän edellä. Muistan unen täristellessäni korkeaa riippusiltaa mutta edes toisella yrityksellä köydet eivät ota katketakseen. Trangia-ihmisrotu (meikäpoika elää ruisleivällä) lusikoi niin pitkään, että kerkeän käydä omalla pikkuretkellä yksityiselle nakurannalle.

Sitten jatketaan pääkohteeseen Löppösenluolan kalliomaalaukselle. Niitä nähnyt on tottunut siihen, ettei itse maalaus ole niin vaikuttava kuin sen paikka ja ikä, ja ikään kuin idea. Löppösenluolan kuvista saa selvän tässä valossa kun tietää mitä etsii. Tässä lienee tanssiva ihminen ja kämmenenkuva. Sekin vaatii jo tulkintaa, saati sitten kuvien tarkoitus. Vaihtoehtoja ovat eläintotemismi, uhripaikka, shamanismi, saaliin manaus, reviirin merkintä, kulkuväylien merkintä. Houkuttelevalta tuntuu ajatella, että kaikki ovat totta ja liittyvät yhteen muinaisessa, mahdollisesti panteistisessa maailmankuvassa. Lampinen kertoo, kuinka muuannet hanti-veljekset olivat meikäläisiä venekuvia nähdessään sanoneet että höpsis, tämähän on karhukulttia, joka meillä on vielä voimissaan!

Tarkoitus on melahtaa Tervajärvelle Kuutinkanavan läpi, mutta kun siinä ei ole veden tippaakaan. Jakaudumme sopuisasti A- ja B-kansalaisiin. Reippaat kantavat 300 metrin ylityksen ja laiskat menevät edeltä Mustalamminvuoren näköalapaikalle.

Vesilinnut ovat kovin harvassa, mutta ruovikkoisemmalla Tervajärvellä nähdään sentään harvinaisuus, kuikan ja kaakkurin ristisiitos. Elukat vahtivat jylhää koskea, joka pitää kiskoa vastavirtaan päästäksemme vielä yhdelle lammelle. Sinne seikkailumeloja aina mielii, vaikka tietää ettei siellä sen kummempaa ole. Tervajärven vastarantaan on kartalla väritetty niin houkuttelevalla punakynällä militaristien sotatoimialuetta vai mitä ammuntalaidunta, että siellähän pitää käydä uhalla.

Pieni osasto tunkeutuu tiheän ruovikon läpi. Telkkäpönttöön piilotettu valvontakamera tallentaa nappi korvassa kiikaroivat vakoojat. Joka jätkällä on pian oma mappi Supossa. Haa, pikkujärveksi naamioitu sukellusvenetukikohta!

Takaisin kuivan kanavan viertä ja ylös Mustalamminvuorelle. Jillian loikkii ylöspäin kuin vuorikauris. Kirsi selittää, ettei se johdukaan auringonpistoksesta vaan lapsuuden reenistä jonkun Coloradon nyppylöillä. Näkötornista näkee kauas ja mettää on paljon ja Suomenmaa kaunis. Sillä välin porukan laiskemmat ovat kavunneet vielä ylemmäs, Olhavanvuorelle, kilpaa kalliokiipeilijöiden kanssa, jotka kuulemma oikein asuvat vuoren juurella.

On Valkealan elovalkeiden aika ja Löppösenluolalla vietetään muinaissuomalaista iltaa ritariruoan kera. Iso mustaksi palvattu sika retkottaa saparo pystyssä noutopöydällä. Kasvissyöjinä tyydymme omiin makkaroihin. Ilkasta otetaan kuva vesillä tuoppi kädessä, rantaa ei näy missään. Kati testaa, vieläkö löytyy ritarihenkeä Suomen miehestä. Jo vain! Ilkka kipaisee oikopäätä hakemaan Mustalamminvuoren rannasta rahapussia, joka on koko ajan Katin kajakissa.

Matkailu maalla avartaa. Täällä kylähulluja ei suljeta laitokseen vaan heitä tullaan metsään vasiten kuulemaan. Väinämöisen pojanpoika oljenvaaleassa rastaperuukissa heittää sen verran paksua tarinaa, että Lampinen alkaa vaikuttaa ihan järkimieheltä. Kalevalan kirjoitti Väinö itse, ja dokumentin tapahtumat sijoittuvat vieläpä tiettyihin Päijät-Häme - Kymenlaakson koordinaatteihin. Freud, zen, Aristoteles ja Raamatun lauseet mahtuvat samaan virkkeeseen, kun Kalevala selittää ihmisen, elämän ja kosmoksen luonteen. Mutta eipä huomannut ilmeisintä: Valkeala on Kalevalan anagrammi, ja toisinpäin!

Valakelan perinneasuun pukeutunut kunnanjohtaja kertoo melontavinkkejä, joista tällä kertaa ei sovi ottaa vaarin. Tarttisi olla kentsulta lupa, että pääsee mukavimmat reitit melomaan. Mutta pannaan korvan taakse. Kun vielä Helikin on entisiä kuntalaisia, saadaan varmaan hyvät suositukset.

Kotpuolessa iltatulilla maistellaan toistemme viinejä ja porukan huonotapaisin sylkee hyvää tummaa rommia liekkeihin. Katin selkä on niin finaalissa, että hän päättää jäädä sunnuntaiksi maihin. Porukan röyhkein keksii, että sairasta voisi käyttää hyväksi. Niinpä päätämme sunnuntain ohjelmaksi reitin Vuohijärveä alas Verlan kalliomaalauksille, josta Kati hakee autolla muut kuskit ilman että muiden tarvitsee palata majapaikkaan tai muuten turhan päiten eväänsä liikauttaa. Matkanjohtaja Lampinen kuorsaa myötämielisesti.

Aamu on harmaa ja monen olemus kankea. Vesillä vertyy, kun aurinko alkaa taas paistaa ja takatuuli tuuppaa surffiin. Piisaarten kupeesta etsitään Sammon sirpaleita, sillä siellä Pohjan akka meloi kiville ryöväreitä jahdatessaan. Vähällä vedellä mekin muutamasta salmesta menemme, pakko kun on kokeilla kaikki kartan näyttämät kapeikot.

Vuohijärven eteläpäässä on pitkänluiro Lampi(s)saari, jonka harjumaisen hiekkarannan luonnonsuojelualueelle nousemme sukuoikeuksin miettimään, onko eväs- ja uimatauko kieltokyltissä mainittua “muuta leirielämää”. Naapurissa saaren parhaalla paikalla oikeuksia on laajennettu oikein huvilaksi asti. Oli se eilinen kunnanjohtaja oikeassa, että männä vuosina tälläkin järvellä kaavoitettiin turhan kepeällä kädellä.

Kuuma on elokuun alku. Nakurannalla tepastellessani löydän sen, minkä teorian mukaan piti olla ylempänä järveä: palan Sampoa. Kaiken lisäksi tämä kivestä muovattu kappale on ilmiselvä puuttuva rengas vasarakirveskulttuurin ja Kalevalan välillä. Kivi päätyy Lampisen yksityiskokoelmiin, vaikka sen paikka olisi Kansallismuseossa. Pitäköön hyvänänsä, järkkäsi Marja-Tertun kanssa meille niin mukavan muinaisretken.

Pasi Mäenpää

2001

Marja-Terttu Posa ja Timo Lampinen

Muinaisretkien synty

Marraskuussa 2001 pidettiin Helsingin melojien vuosijuhla Villa Salinissa Lauttasaaressa.  Illan kuluessa kaksi hemeläistä, Timo Lampinen ja Marja-Terttu Posa, huomasivat olevansa molemmat myös arkeologian harrastajien Ango ry:n jäseniä. Virisi ajatus arkeologishenkisestä melontaretkestä.

”Marraskuussa on helppo luvata järjestää melontaretki seuraavana kesänä, ja me lupasimme. Kun kevättalvella alettiin laatia HeMen retkikalenteria, meitä alettiin hätyytellä ja kysellä retkitietoja. Retken ajaksi laitettiin joku kesän alun viikonloppu, ja järjestettiin suunnittelutapaaminen. Sinnehän ei tullut meidän lisäksemme muita kuin Pasi, eikä se viikonloppukaan sopinut kenellekään meistä. Siinä tapaamisessa taidettiin jo päättää retkikohteeksi Repovesi, ja retki siirrettiin elokuulle. Enimmillään ilmoittautuneita oli yli kymmenen, joka oli mielestäni hurjan paljon. Lähtijöitähän oli sitten kahdeksan.” (Marja-Terttu)

”En minä mitään erityistä muistaakseni ajatellut, olin ihastunut asiantuntevasti opastettuun arkeologiseen retkeilyyn henkilöautolla, kävellen, busseilla, ja toisaalta olin ihastunut melontaan. Oli ilmeistä että nämä kaksi ihastusta voi yhdistää toisiaan täydentävästi ja niin, että lopputulos on joka tapauksessa täyteläisempi kuin jompikumpi yksin.  On vaan hauskaa jakaa hienoja elämyksiä ja ihastuksia, ja koettaa tartuttaa muihinkin löytämiään hurmaavia hulluuden lajeja.” (Timo)

”Ensimmäisellä retkellämme Timo alkoi miettiä seuraavan kesän retkeä, että voimme järjestää sen sellaisille vesille, jotka meitä kiinnostavat. Tämmöinen seutu oli Vanajavesi, ja siitä ajatuksesta lähti joka toisen kesän Kokemäenjoki-projektimme. Minua kiehtoi alusta asti, että maalauksia ja ympäristöä pääsee katselemaan vesiltä. Se on aivan toista kuin tulla maitse katsomaan maalausta. Kalliomaalaukset ja muut muinaisjäännökset ovat tulleet tutummiksi, kun niillä on käynyt eri retkillä. Pientä hytinää aiheuttaa aina, että löytyykö se kalliomaalaus tai muu kohde, jota on ollut tarkoitus katsoa. Maalaukset ovat löytyneet, mutta sitä kuppikiveä Aulangon jälkeen Kirstulankärjessä ei.” (Marja-Terttu)

”Kyllä retket ovat jollain tapaa jopa ylittäneet odotukset. Siihen on vaikuttanut niiden suosio, mutta se – ja tämä on vaikuttanut  myös suosioon –, että ne on kronikoitu ja dokumentoitu kertomuksin ja valokuvin korkeatasoisesti. (Historian ikiopiskelijana minua lämmittää, että saatiin retkikertomus myös esimerkiksi Eino Jutikkalan elämäkerran yhdeksi lähteeksi).  Ja tietenkin miellyttävä (tarkoittanee rento, hauska) porukka yleisesti, ja miellyttävän ydinporukan muodostuminen. Itse asiassa olen välillä ihmetellyt, että miten kauan porukka viitsii olla mukana, koska joskushan kaikki kivakin päättyy, tai ainakin kunkin yksilön osalta. Minua on kutkuttanut esimerkiksi se, jos retkueen jäsenissä joku on perehtynyt kohteiden nykypäivään ja tai varsinkin menneisyyteen jopa paremmin kuin minä tai Marja-Terttu. (Timo)

Jokaisesta muinaismelontaretkestä on siis tehty retkikertomus, joka on julkaistu HeMen Pärske-lehdessä – osa myös arkeologian harrastajien nettisivuilla ja yksi Meloja-lehdessä. Tekstit on kirjoittanut Pasi Mäenpää ja kuvat on ottanut Ilkka Salmi. Palatessamme viime elokuussa kymmenenneltä muinaismelontaretkeltä Sastamalasta Ilkka keksi, että retkikertomukset pitäisi koota yhteen kirjaksi ja antaa Timolle ja Marja-Tertulle kiitokseksi retkien vetämisestä. Syksyllä Pasi selvitti asiaa ja HeMen hallitus myönsi rahat kuvakirjan tekoon, kiitos siitä! Ilkka teki työn eli kokosi aineiston ja taittoi sen kirjan muotoon. Kirja luovutetaan Timolle ja Marja-Tertulle HeMen vuosijuhlassa marraskuun xx. päivä 2011. Sen jälkeen kirjan löytää myös seuran toimipisteistä, jolloin siihen voivat tutustua kaikki hemeläiset ja ehkä muutkin kulttuurihistoriallisesta retkeilystä kiinnostuneet.

Helsingissä 1.11.2011

Pasi Mäenpää ja Ilkka Salmi