2019

Kuvagalleria


Rauma melotettu

Kertaan kaatosateessa kesäretkiäni Henrille ja Tuomakselle ja kadotan Kakkostien rampin. Löydetään toiset Humppilasta ja sen jälkeen löytyy kohta Sammallahdenmäki, Unescon maailmanperintökohde, jota en ole ennen nähnyt. Vaikuttava kokoelma hautaröykkiöitä, 36 kpl, etenkin isot suorakaiteen muotoiset ”Kirkonlaattia” ja ”Huilun pitkä”, jotka näyttävät enemmän rakenteilta kuin pyöreämuotoiset läjät.


Lampinen tarinoi hiidet ja muut. Taru mahtuu ruumiiksi paasiarkun paikalle kivikasan keskelle. Röykkiöt hallitsivat rantakallioita joskus kauas merelle, enää niiden juureen ei melota. Asumukset ovat olleet jossain alempana peltojen lähellä mutta niitä ei ole vielä löydetty.

Ajetaan Eurajoelle Vuojoen kartanon puleeratulle nurmikolle yöpymään. Teltta vai riippumatto? Sataako vielä vai ei? Iltaa istutaan Orangerian ananashuoneessa, jossa viimeksi lepäilivät mielensä haurastuttaneet vanhukset.

Elämysopas

Kartanon aamiainen tarjoillaan kahdeksalta, huh. Aurinko nousee komeasti pitkin empire-julkisivua. Engelin kynästä, 1836. Paikalle pölähtää piika-Mari, opas menneen maailman asussa ja roolissa. Mennään ympäri taloa herrasväen maailmassa mutta piian vinkkelistä. Sopii meidän retkirytkyihin.


Vaurautta, vehmautta ja kummituksia, vanhainkotimuistoja. Valeovia ja -ikkunoita, jotta salit ja julkisivut olisivat harmonisia. Aivan liian surullinen tarina kerrottavaksi pienestä tyttöparasta kivisellä porraskaiteella, omana syntymäpäivänään... saparoissaan... pursuavaa iloaan kikattaen...

Sitten karavaani jahtaa Verkkokarin uimarantaa, jota ei kyltillä kerrota. Lopulta löytyy ja päästään vesille. Väkkäränperän pohjukassa olisi keskiaikaisen Liinmaan linnan, germaaniksi Vreghdenborchin jämät mutta kaikkeen ei venytä. Olisi ollut helpompi käydä silloin, kun paikka oli vielä saari Eurajoen ja Lapinjoen välissä, liikennettä kontrolloimassa.

Sähköä ilmassa

Alitetaan monta kymmentä sähkönarua. Olkiluoto 1, 2 ja Iisakki loistavat kauas majakoina, silti hankala lahti lukea kartalta. Joudun kysymään reitin suunnitelleen Rauman-Ilkan apua. Lopulta vastarannan kapeikko löytyy sieltä mistä pitikin.


Etsitään laavua lounasta varten ja löytyyhän se kalliolta tiuhan ruovikon takaa. Se mitä sanomme kaislaksi on oikeasti ruoko, ja toisinpäin. Ryhdyin hevosvegaaniksi: kylmäsavuheppaa ja vuustoa kauraleivällä.

Rantaan kurvaa paikallinen meloja. Olemme pian Rauman melojien someilmiö: hesalainen melojalauma nähty siellä, nyt täällä. Mihin ne sitten menevät?

Lähteminen onkin hidasta, kun 18 paattia pitää kääntää pienessä lätäkössä ympäri, ennen kuin voi rysäyttää ruovikon läpi väljille vesille. Takaperin se ei onnistu.

Kesän ilta

Ilkka suunnittelee kartalta kivan kapeikkojen kiertelyreitin, keulamies korjaa kiitokset. Peränpitäjä pelästyttää katoamalla hetkeksi. Mökkirannoilla on väkeä kuin viimeistä kesäpäivää. Täällä on jokin oma tyyli, köysiä ja muuta merenkulkuaiheista rekvisiittaa. Kohtuukokoisia mutta hyvin hoidettuja mökkejä ja pihoja.


Lasketaan retkeilykohde Reksaaren rantaan. Entisen Kartun tilan sauna on kuulemma maankuulu, ei savusauna mutta kertalämmitteinen ja tunnelmallinen punamörskä, jonka kiukaassa kiviä riittää. Kaunis viikonloppu on tuonut vielä väkeä rantaterassille ja leirimökkeihin.

Soppaakin saisi mutta syömme Harrin kanssa Hossan poroa. Kuivaan kasteenmärän teltan auringossa takaisin paattiin ja ripustan riippumaton metsänreunaan. Metallinetsin löytää rantahiekasta vanhaa rahaa viime vuosituhannelta. Pitkä ilta saunoa ja turista kesä menneeksi.

Herään pilkkopimeässä ripotteluun, eihän nyt pitänyt sataa! Kaste pisaroi puista kuin sademetsässä ja kostuttaa petini. Untuvainen usva peittää telttakylän, sen takana nousee pehmeä kuu.

Kummat nimet

Aamupissalla löydän kalliolta saaren parhaan yöpaikan. Ensi kerralla. Kammetaan vesille ja kohti etelää tuulta tarkkaillen. Tyrni kypsyy rannassa, en aivan ylety kajakista maistamaan. Haen hyvää suuntaa selkien yli niin, ettei jouduta yltyvään sivuaallokkoon. Kylmäpihlajan majakkasaari jää
nyt käymättä.


Kuuskajaskarin rannassa huitoo harmaa mies. Kivi-Mara vie meidät marekiville. Edellinen on 87-vuotias opas ja jälkimmäinen pätkä diabaasijuonta, jonka kylmä jääkausi ja kuuma magma rutistivat
graniitin väliin ”Ahdin portaiksi” merestä saarelle. Kivi on mare eli made, koska se on märkänä liukas.

Kuuskajaskari taas on saari, jonka kuuset kajastavat seitsemältä mereltä kotorantaakohti seilaavalle merikarhulle, tai sitten kuusia kasvava kajas- eli lokkiluoto.

Pojat, pojat

Päästään rannikkotykin bunkkeriin, ahdasta, pimeää ja kosteaa betonia. Hyvä että sotimisesta on tehty ikävää. Otetaan muka-agreja äijäkuvia tykkitornin päällä, Henri hajareisin piipulla. Iso kikkeli sojottaa länteen. Liekö siksi museona.


Tuuliennuste nousee kahdeksaan ja venekyyti alkaa muutamia houkuttaa. Kivi-Mara ei ymmärrä, miksi nousta maihin Rauman keskustassa, kun hiekkaranta tai laituri löytyy lähempää. ”Se ei ole käytännön kysymys vaan statement”, sanoo Lampinen.

Mara meloo matkoihinsa. Vanhan kaksikon etuaukko ammottaa eikä noin korkeassa iässä enää liivejä tarvita. Edetään saarihyppelyllä kohti satamaa. Aalto ei ole ensin paha mutta viimeisellä ylityksellä se
nousee, Rihtniemi mittaa jo 12 m/s. Nyt ei sataman kulman takaa tarvita enää yhtään ro-ro-alusta soppaa hämmentämään.

Julkinen kannanotto

Loppupätkä lasketellaan Rauman Kanalia kaupunkiin ja noustaan portaita valtaamaan hiljainen rantapuistikko laivastollemme. Muutamaakin silmää hieraistaan ja kamerat käyvät. Statement tehty, Rauma melotettu! Kaupunkitutkimuksessa tätä kutsutaan taktiseksi urbanismiksi: pienestä eleestä tila muuttuu vähitellen toisekseen. Miksipä ei melontaseura voisi pitää vajaa tässä, kaupunkia elävöittämässä.


Autojen haku, paatit kyytiin ja kaupunkikierrokselle. Suhteilla on paikalle saatu viehättävä mutta outoa kieltä murtava natiivi kierrättämään Rauman toisen maailmanperintökohteen, Vanhan Rauman aurinkoisen hiljaisia katuja. Kitukränniä toreille ja Raumanjoen vaivaista uomaa fransiskaaniveljien kirkolle. Lopuksi murkinalle perinteikkään kissaravintolan kellariin. En ota enää lihaa vaan punajuurta.

Pasi Mäenpää
2018

Kuvagalleria


Kanavia ja kummia kiviä

Syksyllä 1981 italialainen matemaatikko Geri Steve lampsi Museovirastoon kysymään, mistä niitä kalliomaalauksia mahtaa löytyä. Kaksi viikkoa Saimaalla melottuaan hän palasi ilmoittamaan koordinaatit maksan muotoiselle punakivelle ja hirvenvasalle.

Tunnustelua

Kauas on pitkä matka ja Puumalaan vähän päälle mutta lähempää ei uusia kalliomaalauksia juuri löydy. Jyräämme Päivin kanssa pitkin rupisia hiekkateitä valmistelemaan karavaania. Toivon että Kukonharju on huono yöpyä, että saadaan lähteä kauempaa. Ei kai 27 km päivässä voi olla liikaa?

Huono on, siirrytään hienoon Mustaniemeen, kurkataan ensin Valkin venesatama. Soitetaan soutustadikalle, että Mustaniemeen mars. Ei riitä vielä, käydään jopa melomalla tutkimassa seuraavan Puumalan-retken reittiä. Kyllä Lampinen on meistä ylpeä.

Mustaniemeen tippuu melojaa auto kerrallaan. Muinaisretken paikkalukua nostettiin ja mukaan on mahtunut jopa uusia naamoja. Säädän kamojani enkä ehdi jutustella. Hämärän tullen kehtaa naku-uida. Saimaa maistuu makealta. Parasta mitä tehdä retkellä ilman vaatteita on kuivua tuulessa. Nukun autossa, testimielessä.

Tästä ei sitten puhuta

Aamu on leppeän harmaa. Kiskon pyöräilyhousut kinttuun kun eilen istuinpehmuste jäi paattiin ja lensi mikromuoviksi ravintoketjuun tai jätepyörteeseen valtamereen. Vaihdan karttaa isompaan mittakaavaan. Nykäisen lauman liikkeelle ja ihmettelen kompassia, joka näyttää väärin.

Kilometrin päässä Jari ehdottaa, että ehkä kompassi voisi olla oikeassa ja minä väärässä. Ennenkuulumatonta röyhkeyttä! Mutta totta. Hävettää. Kaksi kilometriä ylimääräistä niille, joille vähempi olisi riittänyt.

Käyhkään kanava, osa kenraali Suvorovin puolustuslinjaa, on lyhyt reikä. Pietari piti suojata. Venäjä, Venäjä, Venäjä on oikeastaan 3 x Pietari. Käännytään pohjoiseen ja saadaan pikku tuuli taakse.

Ilkka kiipeää Uitinsalmen puusillalle kuvaamaan, livumme kuin tukkilautta ali. Joku käy tyhjältä mökkilaiturilta puskapissalla ja vastarannalta huudellaan pitkään kuin eduskunnassa: ”Kuinka te kehtaatte?” Suomi on syvästi jakautunut mökkiläisiin ja retkeilijöihin.

Myytit uusiksi

Kukonharjun kanava näyttää kanavalta. Kurkotan meheviä puolukoita sen reunamättäiltä. Virallinen pissatauko. Nyt minä huutelen, jos jotakuta vaikka kiinnostaisi, mitä kertoo uusin ruotsalainen tutkimus. Viikingit eivät kolonisoineet Itämeren suomalaiskansoja, suhde oli tasavertaisempi. Viikingit tarvitsivat suomalaisia turkisten, työvoiman ja kaupan lisäksi avuksi idäntielleen kohti Bysanttia.

Viikinkipaatteja ei noin vain melottu perille vaan väliin tarvittiin muonituksen, paatinvaihdon ja muun huollon etappeja, kuin myöhemmin kestikievarilaitoksessa. Se taas edellytti välilöitä paikallisten kanssa, ja suomensukua silloin piisasi pitkälle nyky-Venäjälle, jonne slaavit alkoivat vasta levittäytyä. Suomalaiset olivat luotseja, oppaita, tulkkeja ja neuvottelijoita, viikinkiajan diplomaatteja ja suhdetoimijoita. Se Impivaara-myytistä!

Miksi puhua viikingeistä Savon ja Karjalan rajavesillä? Folkloristikko Joonas Aholan mukaan jako itäiseen ja läntiseen Suomeen, jonka jo Porthan meille juurrutti, pitäisi ymmärtää uudestaan. Olikin niin, että itäinen karjalainen kulttuuri lähti Laatokan rannoilta laajenemaan kohti Savoa ja Kainuuta juuri viikinkiaikana ja heidän vaikutuksestaan. Läntinen tuli idästä.

Tri Gerin maksa

Katsotaan don Gerin löytö. Hyvä kaltsi, ihmiskasvon näköä, ilmeinen maalauspaikka. Ihmettelen vaan, että Maksasaarenselältä, Maksasaarta vastapäätä löydetään punavärinen kivimaksa.  Seuraavana lounas Hiekkaniemen laavulla, laituri ja kaikki. Jaloitellaan kivikautiselle asuinpaikalle asumuspainanteita etsien, toiset mustikoita.

Kiviä osaa punamullata jopa nykyihminen, entä kangasta? Rautakaudella otettiin vaikka pajunkuorta, kaadettiin sekaan tuhkaa ja päälle kiehuvaa vettä. Parin kuukauden päästä liemi ja kankaat olivat punaiset. Eivätkä värit olleet niin hailakoita kuin kotivärjääjällä. Arkeologi Krista Vajanto kyseli väitöskirjaansa varten vinkkejä vanhoilta muoreilta ja kokeili värikasvien fermentointia eli käyttämistä. Jo syntyi kirkasta ja kaunista.

Luonnosta saatiin ainekset koko sateenkaareen. Siniseen tarvittava morsinko tuotiin ehkä etelämpää, pissaa sai lähempää. Sininen oli yleinen vaatteiden väri ja sen liemi parhaiden emäntien (?) tarkkaa työtä. Mutta yhtä väriä ei lainkaan tehty, vaikka se olisi ollut helppoa. Miksei keltaista käytetty? Vaiko vain ole löydetty?

Kärpästen juhlat

Jatketaan kaakkoon. Hirven kallo kalpenee rantavedessä hiljaa kuin paha enne. Vuorilahden maalaus Härätin saaressa on pieni pyöreä läikkä. Löydän samanmoisen Konniveden rannalta kahden viikon päästä. Jäljellä on komeaksi mainittu Katosselkä. Pyydetään hitaampaa tahtia, taisin kuitata harharetkeä vauhdinpidolla. Karhukosken kämpälle tullaan reilusti iltapäivän puolella.

Iltaohjelmaan kuuluu Vuorilammen kalliomaalaus pari kilometriä metsään. Hankalahkoa maastoa mutta hieno paikka kerrassaan kun vielä kiipeää maalausluolan päällyskalliolle. Täällä tekisi mieli yöpyä ja miettiä muinaisia. Jos uskaltaisi. Tuntuu oikein latinalainen genius loci, paikan henki.

Palatessa toiset kiroilevat hirvikärpäsiä, miksen minä kelpaa niille? Konnivedellä raahaan paattia puolitoista kilometriä pitkin metsiä ja niitä kömpii päivien päästä pitkin kotilattioita. Saunaan ja illanviettoon. Matti paljastaa jallukaakaon salaisen reseptin ja kertoo, että Helsinki on Oulua ja Tamperetta parempi retkeilykaupunki. Kömmin hopeoituihin untuviini vanhan savottakämpän herraintupaan.

Kakkara

Ehdin nähdä upean aamun ennen kuin pilvistyy. Olen etuajassa valmis ja hilpaisen Isolle Lepistönlahdelle yhtä maalausepäilyä ja toista uutta etsimään. Auli tulee kyytiin. Kumpaakaan ei löydy mutta aamunkuulas vesi ja kalliot ovat retken parhaat.  Yhytämme toiset rantautumasta Ekelinniemen maalaukselle. Töpöhäntä hirvi siinä kurottaa päätään. Mitä mahtaa nuuhkia.

Tehdään paateista Päivinkakkara Ilkan kuvattavaksi korkealta. Pitkä lounas kiinnostaa useampia kuin Vetotaipaleen maalauspaikka. Koukkaamme sen kuusistaan: verkko, hirviä, vene ynnä muuta väriä. Muikunselällä bongataan sääksi pesineen. Dronella olisi kiva kurkata onko poikasia. Hemen hankintalistalle!

Löydetään laiskat Hiekkaniemestä löhöilemästä. Haarukoin kaikille palan kämpän emännän komplimenttia, muikkua kastikkeessa. Saavat sentään kammettua itsensä paatteihin vielä kerran. Tuomas veistää Marja-Tertun evän ulos.

Geriatriaa

Painellaan selkää länteen, katsellaan hetki norpan päätä veden pinnalla. Etelä-Saimaalla mäyrä lampsi leiriin eikä tervehtinyt. Nyt on kaikki nähty. Aulia järkyttää kun nuoriso ei tunne Yrjöä, siis melontalegenda Lindroosia. Nuoriso? Katselen porukkaa ympärilläni ja ehdotan Hemen syysohjelmaan geriatrista melontailtaa. Senkö takia kilometrejä kertyy aina vain vähemmän?

Käännytään etelään ja tähyillään laavua korkealla kallion reunalla. Lapinvuoressa on pitkä punainen maaliraita kuin muistisairas. Se ei puhu eikä kerro. Joku oli kerran täällä. Mietti jotakin, meni jonnekin. Vei mietteet mennessään.

Loppusuora, kiihdytän eteen huitomaan rantautumissuuntia Valkin venesatamaan. Käydään katsomassa Kummakiveä. Ei saada autoa rikki vaikka tiessä on puoli metriä syvät kiharat, onneksi Harri ja traileri poistuivat tankkaamaan. Kumma on. Ajetaan kilpaa kohti kotia läpi riepovan rankkasateen.

Pasi Mäenpää
2017

Kuvagalleria


Maannousun maisema

Épater le bourgeois, sanoi Baudelaire, porvaristoa pitää järkyttää. Vuonna 1550 Kustaa Vaasa määräsi Ulvilan porvarit muuttamaan Vantaanjoen suulle Forsbyn tuppukylään ja se oli järkytys. Pian palattiin takaisin, mutta ei enää kotipuoleen vaan vuonna 1558 perustettuun Poriin. Mekin palaamme, kerran vielä, vaikka Kokemäenjoen löytöretken piti päättyä kaksi vuotta sitten.

Hulluuden historia

Ulvilan aurinkoisella uimarannalla nyhjää muutama teini. Kirkkojuovassa on vettä enemmän kuin kaksi vuotta sitten ja lähden taas edeltä tutkimaan pääseekö sen läpi. Siinä missä viimeksi oli liru vettä ei nyt näy kiven kiveä. Majavat sukeltavat vihaisesti läpsien. Kirkon kaunis pääty kurkistaa uomaan, sen kummempaa ei keskiaikaisesta Ulvilasta ole jäänyt.

Kyllä, jopa Pori on kaunis kun sinne lipuu tyyntä jokea loppukesän auringonlaskussa. Puhutaan porilaisesta hulluudesta mutta ei se ugriperintöä ole, koska täällä geeniperimästä yli puolet on skandinaavista perua.  Suomalaista hulluutta pidetään itäisenä ominaisuutena, eikä nyt ainakaan ruotsalaisten ansiona. Vai olisiko porilainen hulluus sitä, että man bosätter sig bakom Bottenhavet?

#MeToo

Rantaudutaan Melamajavien laitureille. Otan iltapulahduksen ja harjaan hampaita nakuna mattolaiturin hämyssä ensi vuoden asuntomessualuetta katsastellen, kun kolmekymmentä majavatarta otsalamppuineen pörähtää metrin päästä ohi. Pääsemme auttamaan paattien nostossa ja tutustumaan heidän mahtivajaansa.

Presidenttiparikin on saatu kuvaan seuran paateissa. Saavat pian hankkia kaksikon isolla keskiluukulla. Majavien mielestä meidän pitää nostaa omatkin paattimme yöksi sisään, ettei porilainen nuoriso saa ideoita. Taivas on kirkas mutta Perseidejä ei näy, siis telttakylään ja petiin.

Delta-jengi

Tämmöiset suistoalueet ovat jotenkin epäsuomalaisia ja outoja. Miksei joki vaan vaihdu mereksi ja sillä siisti? Melamajavat vinkkasivat Huvilajuovan kauneimmaksi reitiksi katsella ja onhan sen varrella monta kivaa mökkiä ja pihapiiriä. Juopa haaroo enemmän kuin kartta sallii. Valitsen vasemman uoman pysyäkseni varsinaisen rannan tuntumassa lounastaukoa ajatellen ja päädytään kilometrin verran umpikujaan. Heinikon takaa näkyy sarvet. Tunnelmallinen nautalauma, pitkätukkaista ja -sarvista ylämaan karjaa, laiduntaa söpönä rantaniityllä.

Kaislikkoinen juopa avautuu Porinlahdelle tuskastuttavan hitaasti. Otamme muutamalla miehellä eteen tutkiaksemme lounaspaikkaa eikä parempaa löydy kuin kivikkoranta pusikkotaustalla. Istun kivelle murkinoimaan jalat paatissa, kai se käy näinkin. Henri kiskaisee Marja-Tertun kiville niin että lasikuitu laulaa.

Kolpanlahti on tyyni ja tylsä, paitsi saaret kartalla: Poolee, Puussa, Soodee, Rankkuu, Loulu. Kumpi nimistössä näkyy, geeniperimä vai hulluus? Mitään muinaista ei ole tällä retkellä tarjolla ellei kurkisteta hylkyjä pinnan alta. Tuulimyllyjä pyörii joka suunnassa, yksi Kikan hatussa, tähän maisemaan ne ainakin sopivat.

Kapina

Mäntyluoto tuuli kuusi metriä lännestä. Sillan jälkeen tullaan Eteläselälle ja vasta-aalto pärskähtää suuhun asti. Suolaista, Hemen muinaismelojat ovat ensimmäistä kertaa merellä! Ihmettelen kun juuri kukaan ei seuraa, kai minulta meni umpikujassa luotto. Isompi joukko erkaantuu yhä eteläisemmälle linjalle Aulin perässä. Huikkaan Aulin kiltisti ruotuun mutta muut jatkavat ja kuvaamaan pysähtynyt Ilkkakin liittyy heihin.

Epäilen omaa suunnistustani, sillä karttani on ylimalkainen printti ja menen lähinnä muistikuvalla. Tulen kuitenkin suoralla linjalla sinne minne piti, karkulaiset perässä. Kaivan kännykän etsiäkseni sovitun rantautumispaikan. Risteilyalus tööttää takaa muualle surffaamaan. Vinkattu rantautumispaikka on mutapusikko, mutta vanha uimaranta niemessä vetää sekä paatit että teltat.

Aarteita ja rikoksia

Kaivan metallinetsimen ja rupean kaivuuhommiin. Hupia tämä vain on, mutta kunnon harrastajat ovat jo korjanneet historiankirjoitusta löydöillään. Tampereen Vapriikin viikinkiajan näyttelyssä pötköttää ”Janakkalan miekkamies”, ja samalta seudulta piipparit löysivät uuden linnavuoren. Uudenmaan rautakautinen asutushistoria on mennyt uusiksi. Tätä moni epäili museovirastoa myöten, kun metallinetsintäbuumi alkoi, mutta joukkoistettu arkeologia näyttää voittaneen haudanryöstön.

Lupaavin kuoppani antaa viisisenttisen, ja sekös muita huvittaa. Kyllä ei enää naureskella perhoshaavilleni etukannella. Pari viikkoa aiemmin Hiittisissä haavitin uhanalaisen apollon kajakista! Istui rantakukassa, kävi Harrin kädellä ja lensi sitten suoralla linjalla papan tykö. Myöhemmin ymmärsin tehneeni luonnonsuojelurikkomuksen. Tunnustin perhosharrastajien somessa ja odotan aamuisin kahta mustatakkista miestä kysymään Josef K:ta.

Reposaari yhdessä illassa

Tulee kiire. Pitää suorittaa kulturelli kävelykierros, ruokailu kalaravintolassa, Reposfääri-rokkitapahtuma ja saunominen leirintäalueella. Kävellessä pitää kerätä parhaat pokemonit. Raskas ilta, ennen kuin palaamme levollisempaan Mon Repos -rantatapahtumaamme.

Reposaari oli alkujaan riutta, siitä nimi Räfsö, josta suomennos on väännetty, tunnetaan myös Räpsöönä. 1700-luvun alussa muuan kaiken maailman professori suunnitteli yhtenäistä vesireittiä Saimaalta Päijänteelle ja Kokemäenjokeen, jolloin Suomen luontevaksi pääkaupungiksi tulisi Reposaari. Miksei Kustaa Vaasa käskenyt Ulvilan porvareita Kotkansaareen Vantaata isomman Kymijoen suulle?

Kikka ihastuu löytämäni vuoden 1945 Melontaurheilu-lehden ilmaisuun: ”Näin vuosien takaa katsottuna, kaikkia retkeilymuotoja harrastaneena olen päätynyt siihen, että retkeilymuodoista melontaretkeily parhaimmalla tavalla tutustuttaa harrastajansa tähän maahan ja tätä maata asuvaan kansaan, omiin heikkouksiinsa sekä luonnonvoimien oikeaan arvostamiseen” (Ape Janhunen).

Kurinpalautus

Sunnuntaina ei paista muttei paljon sadakaan. Yyteriin ei lähdetä kun tuulee liikaa vaan otetaan myötätuulinen reitti itään. Ehdotan retorisesti kärkimelojan vaihtoa ja se tehoaa. Kaikki seuraavat kiltisti, vaikka kartankuvatukseni loppuu kohta ja vedän Ilkan huutelemalla kompassisuunnalla.

Ei muinaista tälläkään pätkällä, paitsi pari isoa kivenlohkaretta, parin tuhannen vuoden vanhuksia. Melon joka ahtaan kolon ja Heli luulee minun testaavan ryhmäkuria. Svälssöö, Pernamaakari, Krokotkrunni. Yhytetään Kristiskerinjoki, jota noustaan Ahlaisten kylärantaan. Iso melontavaja täälläkin, kaipa juopia, jokia ja rännejä kelpaa meloa joka säällä.

Plärään taksissa kännykästä, mihin jokea pitkin olisi päässyt. Näyttäisi vievän takaisin merelle Merikarvian kohdalla eli olevan bifurkaatioreitti. Riittäisikö vesi muinaismelontaan 2019? Kovistelen Lampista kehittämään meille edes yhden muinaisnähtävyyden kotimatkalle, ettei retkibrändi ihan pilaannu.

Autossa Henri louhii tunnin netistä ruokapaikkaa, joka ei olisi ABC ja muutenkin kosher, mutta ei löydä koko Varsinais-Suomesta, miesparka. Hesejä täälläpäin on, ja sen päälle Harjavallan Matinharjusta löytyy kolme komeaa pronssikautista hautaröykkiötä. Ampumaradalla paukutellaan sen kunniaksi, että Kokemäenjoki on koluttu, varman päälle muinaiseen saaristoon asti.

Pasi Mäenpää

2016

Kuvagalleria

Kivijumalan kultti

Taipalsaari. Nimi kertoo että ollaan vesiteillä ja maissa vain käymäseltään. Ajamme silti suoraan vuokramökille eikä paatteja tänään kastella. Matkalla katsastimme Lampisen kanssa linnavuoren, kivikautisen asutuspainanteen ja pari rantautumispaikkaa sunnuntaille. Isolla köörillä kulkiessa on logistiikan toimittava.

Kiva rantapaikka, panen saunaan heti tulta ja Auli katoaa kantarellimetsään. Ahneus on kuolemansynti ja omavaraisuusaate sen vakavin muoto. Isäntä käy juttelemassa. Pellot on paketoitu ja venäläiset mökkivieraat harvenneet, sentään maantiepenkereiden jakaman Pien-Saimaan vesi puhdistunut. Illan pimetessä siirretään pihatuolit rantapellon laitaan ja etsitään mukava asento katsoa ylös. 

Sataa valokiviä

Intergalaktinen standardoimiskomitea päätti parituhatta vuotta sitten Swift-Tuttle -komeetan räjäyttämisestä siten, että Pyhän Laurentiuksen kyyneleet satavat joka vuosi Hemen muinaismelontaretken aikaan. Tunnetaan myös nimellä Perseidit.

Vuonna 1571 Taipalsaari erkani emäpitäjä Lappeesta, jonka vaakunassa samainen Pyhä Lauri kantoi halsteria. Ei hän kalamiehiä ollut vaan hänet itsensä paistettiin sellaisessa 10. elokuuta vuonna 258, kun oli tuonut Rooman köyhät muka seurakunnan aarteina perisyntisen ahneelle keisarille.

Vuonna 2003 meloimme Janakkalan Pyhän Laurin kirkon ohi, silti vaeltamatta pyhiin ja tuijoteltuamme taivaalla silloin punoittanutta Marsia. Eilen ei tehnyt pahaa palvoa sodan jumalaa, tänään jossain tehdään lisää marttyyreja. Lampista kiinnostavat erikoiset rantakivet. Nakkaan kurillani kiukaankiven pihanurmelle ihmeteltäväksi.

Taivaallinen logistiikka on kohdillaan, sillä pian kivi vetää valkeita viivoja yöhön, vaikka harvakseltaan. Toiko joku tuollainen elämän maahan? Kun Tiina puuskahtaa, ettei täällä mitään näy, aina pullahtaa yksi. Etteikö kansalaista nyky-yhteiskunnassa kuulla. Yöpuuni löydän tuvan lämpimästä, muutaman muun kera, loput telttakylästä.

Demokratiaa!

Aamulla ihmiset luulevat, että makuuhuoneeni jääkaappi ja kahvinkeitin ovat yhteiskäytössä. Päivästä tulee tuulinen. Se yltyy pykälä pykälältä, kun kaarretaan niemien takaa kohti etelää. Tokeinniemen muinaishautaa ei pusikolta nähdä. Kannuksen muinaislinna kalliomaalauksineen – harvinainen yhdistelmä muuten – tunkee kalliokiilana vesiteiden risteykseen.

Punaista löytyy mutta ilman hääppöistä taidevaikutelmaa. Koukkukätisiä hahmoja siinä pitäisi olla aika tiheässä sotkussa, ehkä hirvikin. Hahmotus on valosta ja säästä riippuvainen, ja harjaannuksesta. Ärisen kun jotkut eivät löydä maalauskohtaa, vaikka se minun silmääni on ilmeinen.

Tuulta päin. Aalto ei ole vielä kummoinen ja päätän vetää vastatuulisen selän yli. Väärä ratkaisu. Peräpää hyytyy ja lähdetään kiertoreitille. En osaa päättää, mitä tehdä. Ensimmäistä kertaa Hemen tunnetussa historiassa reitistä äänestetään: mennäkö vastatuuleen Valkeisaareen vaiko myötäiseen Lintuinvuorelle ja sen viereen lounaalle. Selvä voitto helpolle elämälle.

Pizza, stobe ja bilis

Lintuinvuoren maalaus on vaatimaton, ja pohjukassa tuulee täälläkin. Etsin lounaspaikkaa kohdasta, jossa Etelä-Karjalan vesiretkeilykartan mukaan on rantautumispaikka. Ei ole kuin vanha mökkikylä, onneksi tyhjä. Pelkään koko lounaan, että isäntä hyökkää rähjäämään ja syö kostoksi kilohailini.

Tuuli on vain yltynyt, kun tyrkkäämme paatin kerrallaan hiekkarannalta vasta-aaltoon. Räkä poskella kiskon Eriniemen suojaan odottamaan loppuporukkaa kokoon. Paluu kämpille on varhainen mutta onpa aikaa saunoa ja hömpötellä, lähteä vaikka kylille.

Rantaravintola soittaa keittiöön virka-apua, sillä nälkäistä melojaa änkeää sisään. Harri haastaa biljardiin ja häviää, kun lorauttaa aina kiven eikä kasia. Jätän autoni parkkiin, en promillejen takia vaan siksi, että tänne rantaudutaan huomenna ja autolla voidaan hakea loput. Antiikissa liikapromilleihin auttoi ametisti. Matkustan takapenkillä pötkölläni ihanien naisten sylissä, yhdellä on parta.

Voimakiviä

Nobel kurluttamattoman kahvinkeittimen keksijälle! Sunnuntaiaamuna tuuli on mennyt ja aurinko alkaa palata hommiinsa. Hinkkaamme kolmatta kertaa samaa kiitorataa tyyntyneelle selälle kohti Valkeisaarta, jonka maalauspaikka on alueen arvokkain. Löydettiin järvi-Suomen ensimmäisenä vuonna 1966, ja sen ympäristöä ovat arkeologit kaivaneetkin.

Kallio lienee ollut kulttipaikka, jossa on uhrattu samankaltaiseen tapaan kuin vielä seitakultissa pohjoisempana. Täältä on löydetty myös varhaisen metallikauden keramiikkaa ajalta hiukan ennen ajanlaskun alkua. Arvellaan, että kalliomaalausten magia olisi kestänyt noihin aikoihin asti.

Selitys siihen löytyy paitsi ammoisesta vesireitistä Väliväylän kautta Kymijokeen ja Suomenlahteen ennen kaikkea kallion voimakkaan ihmiskasvoisesta muodosta. Nyt sitä ei puuston takaa hahmota. Miksei olisi kivijumalia, jos kerran on kivettyneitä peikkoja ja hiidenkiviä? Mooses löi vettä kalliosta, Pyhä Pietari uskoi kuin se. Joku nukkuu voimakivi tyynyn alla.

No, aamuteeveessä tutkijat kertovat puiden viestivän keskenään, ääntelevän, kuuntelevan ja vielä hoivaavan jälkikasvuaan. Kivi voi olla taivaallisen elämän voiman säilyke.  Ilkka ja Pauli kiipeävät näyttämään muille paikkaa, josta löytyy punainen hirvenpäähahmoinen vene.

Tyhjät vedet

Aina puhutaan maaseudun pusikoitumisesta, mutta täällä on vetinen autiomaa. 1800-luvun lopulla alkoi Pien-Saimaan kulta-aika, kun höyrylaivaa ja purjelotjaa, venettä ja ruuhta seilasi tiheään saarten lyhyitä välejä. Sahatavara ja Pietari seutua pyörittivät. Maanteitä täällä ei siihen asti paljon ollutkaan, paitsi talvella jäisiä.

Lounastetaan Illkukansaaren nimennokassa. Saaresta ovat kotoisin Pakkasen kirjailijasuvun Kaija, Outi ja Jukka. Yövyin tässä viime kesänä, muistan rannan kiven ja lokin, joka omisti sen. Saarella tehtailtiin kulta-aikoina kymmeniä laivoja.

Kun tiet ja sillat tulivat pääsaariin, muuttui muu tienoo reuna-alueeksi ja tämäkin saari tyhjeni. Infrastruktuurilla on keskittävä vaikutus – kunnes tulee käänteinen infrastruktuuri ja jokaisella on oma aurinkovoimala ja 3D-tulostin.

Melotaan tihkuista selkää Ruusin Turasalon kupeeseen. Sen linnavuorella on jäljellä kivimuuri, jonka löysi 1960-luvulla muuan Ilkka Salmi. Ei näy vesille, ei pääse maihin. Linna kuulostaa hienommalta kuin pakolinna. Tarinan mukaan täällä kykittiin ja pelättiin Novgorodin vainolaista tuhat vuotta sitten.

Kalliolta kukkulalle

Linnavuorten merkitys on aika hämärä: mistä edes löytyi se väkimäärä, joka yhdellä järvellä kolmea linnaa muka miehitti ja puolusti? Todellisuus on pakkopullaa, tarina hillomunkki.  Taas lähellä on kalliomaalaus, ehkä niillä täällä on todella yhteys, sotalinnoilla ja pilvilinnoilla. Turasaloja on kartalla vierekkäin kolme, sana tura viittaa kutupaikkaan.

Maalauksen päälle on vedetty nimikirjaimet ja sitä on käytetty kivääriammuntojen maalitauluna. Surkeata, toivottavasti edes puista löytyy älyllistä elämää. Itse kallio on upean uurteiseksi työstetty, sen loputtomia yksityiskohtia maalailisi kameralla tuntikausia. Saarelta löytyisi myös kivipaasi, joka tuskin kuitenkaan on muinainen uhripöytä vaan vain kivien päälle rekikelejä odottamaan nostettu lohkare, unohtunut hakea pois.

Maailmalla autoritaarisuus haastaa demokratian mutta Heme kulkee vastavirtaan. Äänestämme tarinan loppuratkaisusta: hiekkarantaan lähelle vai ravintolarantaan kauemmas? Päädytään venesatamaan, jonka naapurissa Vaaterannassa lepäävät 22 vainajan jäänteet kivikautisissa punamultahaudoissa. 5000 vuotta asutusta eikä siitä muuta jää.

Epilogina käydään autoillen Kuivaketveleen linnavuorella. Hengästyttävät portaat vievät korkealle halki kanjonimaisen kallioruhjeen. Nyt on sotalinnan makua: männyt kaatoon ja täältä näkisi kaiken. Paitsi sen tuleeko sota vai ei. Kallio on niihin jo kyllästynyt, ja männyt kuiskivat vain toisilleen. Löydän puolukoita mutten yhtään Pokémonia.

Pasi Mäenpää

2015

Virta vie muinaisrantaan

Kolsin padolla on tie sulki. Ajellaan ympäri kokemäkeläistä pientaloidylliä, kunnes löydetään paraatirantaan museosillan kupeeseen. Vieressä on Pyhän Marian kirkko, tai mitä siitä on jäljellä eli sakasti. Harmaata kiveä keskiajan kestävän kehityksen tapaan mäellä, joka ennen oli saari keskellä nykyistä mahtavampaa virtaa.

Yöni paronina

Paattia vesille ja kohti Kokemäenjoen esi- ja -historiallisen vesistöseikkailun viimeistä etappia laskevan auringon näyttäessä tietä. Elokuussa 2003 aloitettiin tämä retki Janakkalan Kernaalanjärven sateessa ja pian se on ohi. Joki imee, joki sylkee.

Villa Hedbergin laiturilla odottaa emäntä meitä yöpymään. Minulle on kannettu sänky vanhan ratsutilan arvokkaan tunnelmalliseen saliin. Piiat menevät pikku kammariin kolmistaan, ja maatyöläiset telttailevat pihalla nenät kirkasta yötä palellen. Kullekin säätynsä mukaan, osattiin ennen ajatella. Sitten keksittiin luokkajako ja sitä vastaan hyvinvointivaltio.

Ulkona on tähtitaivas ja perinteiset Perseidit, joita Heli väittää pari nähneensä. Onhan rauhallista liitävää koreampi seurata kuin välähtävää tuikkua. Keekoilen vielä salissani, kiikkustuolissa, paronina, kun en malta nukkua.

Linnoja ja legendoja

Joku tilaton tekee kiusaa ja avaa oveni aamiaishuoneen mökään. Hipsin viimeisenä murkinalle, lausun armeliaat huomenet rahvaalle ja raapustan vieraskirjaan kiitokset. Tämän sivistyneemmäksi melontaretki tulee vain ottamalla Matti Klinge kaksikkoon.

Marja-Tertulla on muinaisnuotit ja Lampisella lauluntaito. Virta tuo vastaan luodon, joka saattaa olla vuonna 1367 Albrekt Mecklenburgilaisen purettavaksi määräämä satakuntalainen linna nimeltä Kumo. Sen tilalle piti rakentaman toiselle luodolle uusi linna, vuonna 1395 mainittu Aborg. Ilkka käy joen ainoalla kivellä.

Lähtöpaikan luota Teljästä löytyy oikeastaan Suomen ensimmäinen kaupunki. 1000-luvulle tultaessa muuttui kaupankäynti Itämerellä, kun Birka menetti keskusasemansa Gotlannille. Viikingit olivat käyneet kauppaa Suomen alueella rannikon kauppapaikoissa. Nyt kauppapaikat siirtyivät sisämaahan asutuksen yhteyteen. Kauppias kauppoineen ja varastoineen oli tästedes osa asuinyhteisöä ja kylämuodostelmaa. Kauppa teki kylästä kaupungin, ja kauppias kaupunkiporvariston alun. Meri vetäytyi länteen mutta elämä itään.

Paratiisi maanpäällä

Päivän ensimmäinen etappi on vapaaherra Emil Cedercreutzin museo. Se on entisen kosken alla jylhällä törmällä, joka ennen voimalaitoksia oli vielä 20 metriä korkeampi. Saamme opastuksen isännän omiin veistoksiin ja siluettitöihin sekä erikoiseen taitelijakotiin, josta löytyy sisään ajettava eteinen, tiikerintalja ja naimattomien naisten huone. Mondeenia! Vastapainoksi on iso määrä isännän keräämää satakuntalaista tavan kansan kalua ja värkkiä ajalta ennen Kiinan-tehdasta.

Paatit löytyvät köytettyinä rantalaituriin. Päivän matka ei ole pitkä mutta välissä on Harjavallan voimalaitos patoineen. Padon vallia vasten syödään lounasta kesän viimeisessä helteessä. Lounaan jälkeen päästään Paratiisin luontopolulle: satakunta rappusta alas ja siirtymä kivikkoiselle alajuoksulle. Iso logistinen revohka näin isolle porukalle. Hiekkatie menee kyllä kajakkikärryillä mutta portaissa on tekoa retkilastattujen paattien kanssa.

Kaikki rohistuu

Padon alla on vettä vähän, ja niin on koko loppumatkalla. Rannat ovat vesijättöisiä liejukkoja ja kuivuneita juurenkarahkoja. Lehvästön alta lipuu krokotiili kimppuun. Rannat on kovasti rohistuneet, kuulemme. Rohistus on täällä päin yhtä kuin eroosio ja niin mukava sana, että kohta vähän kaikki alkaa rohistua.

Tullaan Nakkilan puolelle ja toisen yön leiriin Kukonharjuun. Lasken jalkani varovasti mutaan, se vain näyttää upottavalta. Liekö ennen nostettu 20 kajakkia ja yhtä inkkaria vastakynnetylle valkosipulipellolle. Kaksikin isäntää, Härmälän ja Viikarin, meistä huolehtii, tarjoaa tervetuliaismehua, kertoo tienoosta ja juttelee mukavia. Olemme maatilamatkailua aloittelevien pilottiporukka.

Haetaan autot ja tehdään isännän opastuksella visiitti Rieskaronmäen pronssikautisille hautaröykkiöille. Ihan hienointa tätä lajia! Isoja ja selkeitä, entistettyjä. Tämäkin kaukainen mäki oli aikoinaan saari, silloin kun ruumiit vielä poltettiin eikä haudattu kristittyyn tapaan.  Paluumatkalla katsastetaan sillalta Arantilankosken laskulinjat.

Aarteenetsintää

Ennen saunaa ehtii piipparoimaan. Otettiin Harrin kanssa yhteinen metallinetsimemme mukaan. Yläpellolla on kynnös, jota sopii kaivella. Isäntä tulee apuun etsimään, ja hyvä kun tulee, koska harjaantunut silmä löytää. Hevosenkengän nauloja, putken pätkä, sarana. No, ensi kerralla kultakääty, viikinkihauta ja hopea-aarre.

Museovirasto kauhisteli aikansa, kun metallinetsintäharrastus räjähti ja näytteitä alkoi sataa. Sitten totesivat, että kaipa tämä on vähän enemmän joukkoistettua arkeologiaa kuin haudanryöstöä ja kulttuuriperinnön tärvelyä. Ei sitä estääkään voi. Nyt olisi tutkijoilla läjäpäin tutkittavaa, jos olisi rahaa tutkia.

Saunanteossa nakkilalainen kiikkustuoli lienee ruokkinut mielikuvitusta timpurilla, joka päätti panna lauteet seinään päin ja kintunpaikat ylös seinälle. Löyly kyllä kelpaa joka asennossa, samoin pulahdus jokeen ja kylmälaukun viimeinen olut.

Ilta pimenee, juomat kovenee, jutut sumenee. Ihmissudet, alienit, abduktiot, punkki kikkelissä. Porukkaa yksi kerrallaan rohistuu patjoilleen. Ajan kännissä kämpille. Tällä kertaa parempi väki asuu kilometrin hajuraon päässä upouusituissa majoitustiloissa. Ja nukkuu sikeästi.

Viimeinen päivä

Nousen suoraan ahmiaispöytään ja tankkaan silmät kiinni väkisin minkä kykenen. Melasiskot pulisevat inhapirteinä. Isännän systerin töpäkällä tyrnihillolla saan jopa kaurapuuron alas. Köyhät sapuskoivat samaan aikaan aamuauringossa tilapuodin luona.

Hyvästellään iloiset isännät, Auli hyvästelee valkosipulipellon. Virta vetää kuin viimeistä päivää. Arantilankoski on mukava laskea, kun linjat ovat selvät. Noustaan hiekkarannalle ja käppäillään Nakkilan kotiseutumuseoon. Lisää jännää kalua ja värkkiä, ruumiitakin on pitänyt sulattaa. Nakkilan nakki on nahkiainen ja sen pyynnistä ja pyydyksistä eli tokeista saadaan oppitunti.

Ruskilankoski käskettiin katsoa ensin kun vettä on vähän. Ilkka ottaa irti ja selvittää. Hyvin mennään siitäkin, vasta-aalto vain pärskyttää pärställe. Vastaan tulee Ulvila ja seikkailu kirkkojuopaa Pyhän Olavin kirkolle. Vähä vesi pakottaa kantamaan ohi juopasuun. Nyt lähden minä edeltä katsomaan, onko juopa auki. Nylkytän kivikkovettä kirkon tuntumaan ja nousen laiturilta pällistelemään paikkoja.

Olenkin kauniin vanhan tilan pihapiirissä. Rantaan tulee talon rouva, jolta kyselen kirkkoreittiä. Tulkaa arkena, silloin on vettä enemmän, sanoo rouva. Mutta me olemme täällä nyt. Niinpä rouva ystävällisesti sallii ison porukkamme rantautua heille, kiitos! Kirkkotietä pahoin aikein astua ken vois (E. Leino). Marssimme pihan poikki viimeistä päivää tiekirkkona auki olevalle hienokuntoiselle harmaakivikirkolle.

Vapaaehtoinen pakko

Olavi oli norjalainen viikinkikunkku ja raaka ryöväri, mutta sellainen sai sädekehän ja oikeamielisen maineen, kun kääntyi ja käännytti, miekalla. Tyrväällä nähtiin toinen hänen kirkkonsa vuonna 2011. Niissä rampattiin vaelluksilla ennen kuin Thaimaan-lomat löydettiin. Varsinainen kulttipaikka oli Norjan Nidaroksessa eli Trondheimissa.

Rannassa yksi paatti on karannut. Taiteillaan kivien välistä takaisin pääuomaan ja syödään myöhäinen lounas Ulvilan uimarannalla. Tulee tieto, että johtoryhmä on päättänyt jättää retken tähän. Tyrmistys ja kapina. Hyvästi Pori ja meri ja löytöretken komea päätös!

Ollaan sentään keskiajan merenrannalla. Pori vei Ulvilan paikan Kokemäenjoen suun satamakaupunkina maankohoamisen takia vuonna 1558. Pikkupoika laskee kaarnapaatin jokeen. Se pyörähtää ympäri, etsii hetken suuntaansa ja pullistaa karkkipaperipurjeensa kohti merta. Seitsemän kertaa tähän samaan virtaan astuttiin.


Pasi Mäenpää

2014

Muinaismelontaa vedellä ja ilman

Jos haluaa nähdä seitsemän kalliomaalauspaikkaa viikonlopussa, ei voi meloa pelkkää vettä pitkin. Otan Lampisen kanssa ennakkoa ja käymme ensin kahdeksannella Luumäen Lennusjärvellä, kun muut vasta pakkaavat traileria Soutustadionilla. Ei löydy punaväriä, puuttuvat tarkat koordinaatit ja riittävä määrä silmäpareja.

Katsastamme pari rantautumispaikkaa ja kurkkaamme vesitilannetta. Sitten suunnataan Inkilään, Tuohtiaisen pohjoisrantaan, lähettämään Lampinen tiedustelemaan ja valtaamaan Haukkasaari. Iitin ladun tutut olivat siellä käyneet mutteivät yöpyneet, ja vähän hirvittää, mahtuuko sinne 20 telttaa. Kiinteä leiri on välttämättömyys tällä retkellä.

Kahden yön paratiisi

Inkilän ranta osoittautuu oivaksi lähtöpaikaksi ja rankkasadekin houkuttaa lyhentämään iltaohjelmaa. Soitan Henrille, joka senttaa suunnitelmanmuutoksen koko kuuteen autoon hajautuneelle joukolle: ei Kannuskoskelle vaan Inkilään! Nyt päästään valoisalla leiriin, josta Lampinen jo soittaa ja kuvailee paratiisiksi. Vähän ahdasta on, mutta viimeisenä rantautujana saan pikku telttani söpösti saunan terassin eteen.

Tavalliset kuviot: iltasta naamaan ja tunnelmointia pimenevässä yössä, Henrillä puoli kiloa lampaanpaistia.  Porukkakin on enimmäkseen näiltä retkiltä tuttua, aina hyväntuulista. Uuden veren vähyyttä selittää se, että osallistujalista oli tuplasti ylibuukattu jo keväällä, kantapeikot etunenässä. Vähän mietin, mahtavatko ymmärtää, mitä huomenna tehdään. Sidon köyden paattini keulaan.

Kovaa ryynäystä

Aamun aurinko häätää usvaa tyyneltä järveltä, kun retkue popsii palaa. Tänään ei voi tankata yli. Teltat jäävät sijoilleen, ja paatteihin pannaan vain päivän tarpeet. Melotaan kaakkoon kohti vastarantaa. Reitti on pieteetillä talven pitkinä iltoina kaluttu mutta vain kartalla. Ensimmäinen rantautuminen on suunniteltu kartan kiviselle rannalle mutta vastassa onkin tiivis ruovikko. Pusken keulilla väylää, jota luulen toisten seuraavan, ja nousen liejukkoon. Ketään ei näy. Äänistä päätellen jokainen on raivannut oman tiensä.

Pääsen rantalepikkoon ja huutelen joukkoa perääni löydettyäni ojan, jota myöten suunnistaa. Köysi rinnan ympäri ja pulkka vetoon. Alkumatka menee ojanpohjaa, kunnes on noustava metsän puolelle. Minulla on saappaat, monella crocsit, joilla sopii upota mutaan.

Möykkyisässä viidakossa viisimetrinen kajakki taipuu huonosti. Parin metrin veto ja sitten köysi olalta ja takaisin oikaisemaan perää. Raskasta reuhdontaa. Tein inkkariaikoinani tämmöistä ympyräreittejä etsiessäni. Ähellän sen verran etumatkaa muihin, että ehdin suunnistaa ja valita parhaan reitin. Pelkään, että jokainen virhemetri kertautuu 20:llä, tosin pari inkkaria etsii omia polkujaan keskemmällä suota.

Haulikko ja koira

Nyhdän maantien poikki ja löydän sen jälkeen ojan yli kohtaan, jossa puusto viimein harvenee. Rämmin taaksepäin ja huutelen porukkaa hollille. Ähinää ja reittineuvoja lentää siellä täällä. ”Onko vielä hauskaa?”, kysyn, eikä kukaan kehtaa kieltää. Peräpäässä on hiljaisempaa. Mökkitielle on ilmestynyt mies juttelemaan mukavia haulikostaan ja koirastaan. Hänestä metsässä rypeminen ei kuulu jokamiehenoikeuksiin.

Viidakon jälkeen suon reuna on ihana alusta vetää pulkkaa. Edessä odottaa soistuneen Myllylammen maalauspaikka. Juon kerralla vesipullon tyhjäksi ja lampsin taaksepäin auttamaan muita. Huono omatunto painaa: pitikö kunnon ihmisiä tuoda tämmöiseen. Silloin on kaikilla jo hauskaa, kun Ilkka ottaa ryhmäkuvan melojista, joiden alta maannousu vei veden.

Vettä näkyvissä

Eteenpäin. Jos Myllylampi on kokonaan soistunut, olemme pulassa. ”Vettä näkyvissä”, huudan helpottuneena. Huolestun uudestaan, kun vastarannalle on ilmestynyt veneranta ilman kartan ja ilmakuvan lupaa. Onneksi se on tyhjä eikä sen takana ole mökkiä, saati haulikkomiestä. Ylitys numero kaksi alkaa.

Metsää on ojitettu ja maasto koneen jäljiltä rujo. Toiset uittavat hetken ojaa, sitten kutsuu ryteikkö. Rakennan Markun kanssa pitkospuita isoimman ojan yli. Väliin tulee helpottava pelto, joka päättyy taas leveään ojaan, johon Aulin kenkä juuttuu. Ojan takana on kartan mukaan suo. On voinut joskus ollakin, nyt se on huonosti harvennettu sekametsä. Talousmetsän puupellossa on puolensa.

Talsin taaksepäin rähjäämään paatteja yli ojan. Vastaan tulee puuskutusta ja hikeä. ”Ollaan jo puolivälissä taipaletta”, yritän rohkaista. Luen naamoista, että puoliväli ei ole suinkaan hyvä uutinen. Nuoremmatkin miehet haukkovat happea auttaessaan takajoukkoa.

Pellolta järveen

Toinen heinäpelto-osuus pelastaa paljon, sillä sen voi vetää yhteen menoon ja koko ruumiilla. Lampinen kiskoo kahta kerralla. Pellon jälkeen näkyy ihanaa, lainehtivaa, melottavaa vettä. Harvoin on lounastauko näin paikallaan. Ensin katsotaan maalauspaikka. GPS-laitteet eivät kuitenkaan väriä löydä, sen paremmin kuin silmät.

Hiijärvellä puhaltaa kevyesti vastaan ja jään joukosta, koska ranteeni vinkuu kipua. Alkoi jo viikko sitten Tove Janssonin 100-vuotisretkellä, kun yritin surffata pelkillä käsillä. Huomaan tulleeni paikkaan, jossa kerran sain hirmuhauen. Maalauspaikka vilahtaa melkein ohi, vaikka aika paljon sen eteen tuli reuhattua.

Mustikanpoiminta

Tullaan viimeiselle vetotaipaleelle, jossa vaihtoehtoina ovat 700 metrin kanto tai kärryttely tietä pitkin, taikka vähän lyhyempi metsäretki totuttuun tapaan. Otan skutsin, muut lähtevät tielle. Mustikkamättäät ovat ihme! Parinkymmenen metrin veto ja sitten pysähdys läähättämään vetoköyden varassa 45 asteen kulmassa. Siitä mustikoita saa kumartumatta. Nyhdän varpuja kuin karhu ja hotkin kuivaan suuhuni.

Miehujärvellä pienen joen laskettuani yhytän muut. Reitillä on vielä yksi kysymysmerkki: onko Naistinjoessa vettä? Joen mutkat avautuvat eteen yhtä viehättävinä kuin keväällä käydessäni. Upea viisto kallio nousee yhtäkkiä virran ja metsän väliin.

Kelkjärvelle päästyä ollaan Väliväylän selkeillä vesillä. Rymy ohi, kaikki mukana. Tappioita tuli: kompassi, kamera, muutama vesipullo, jokunen banaani ynnä muuta jäi metsiin. Kukaan ei halua palata etsimään. Yksi evä irti, ja mökkipaattini kansiköysistö roikkuu entisenä.

Laumaeläimiä

Vapaan veden riemu siivittää porukan hirmu liitoon. Kotisaareen palatessa nähdään Kalamaniemen kaksi kalliomaalausta, tällä kertaa ihan parhaasta päästä. Muuan laiturikoira luulee löytäneensä laumansa ja uikuttaa mukaan. Se hyppää veteen ja ui Maaritin kylkeen. Mukava tulla valmiiseen leiriin saunomaan, uimaan ja purkamaan päivän kauhut. Vesimelontaa 23 kilometriä, kuivaa kaksi. Kova ja kiva lauma on. Ihmettelen, ettei kellään mennyt hermo eikä huumori.

Sunnuntaiaamuna ei yhtään harmita, että Ilkka oli jo talvella ampunut alas päivälle suunnittelemani kahden kilometrin ylityksen ja viiden kilometrin ojanpohjaosuuden. Riitta diagnosoi yltyneen kipuni jännetupen tulehdukseksi ja lainaa rannetuen, jonka avulla nilkuttaa yllättävän hyvin.

Ukkonen uhittelee, vaan ei osu kohdalle. Koko päivä palautellaan kauniilla säällä parin maalauspaikan kautta Kannuskoskelle ja kotiin. Melonta on hauskinta vedessä. Reippaalla ryynäyksellä voi laajentaa reittivalikoimaa.

Pasi Mäenpää

2013

Voimavirtaa

Jotain pervoa siinä on kun melontaseura ihailee laitosta, joka on sata vuotta kahlinnut upeaa vesikulkuväylää. Kokemäenjoen kesyttämisen ensimmäinen vaihe alkoi jo ennen sähköä, kun 1700-luvun lopulla perustettiin Kuninkaallinen Suomen Koskenperkausjohtokunta. Nyt sähkön vauhdittama teollinen yhteiskunta on jo museokamaa. Lapsenlapset melovat aikanaan Haminaan Googlen konesaliin.

HeMen muinaismelojat könysivät Äetsän vesivoimalaitokseen kasteisista teltoistaan aamuvarhaisella, voimalan katveessa nukutun yön jälkeen. Illalla oli huhkittu aimo pätkä Kokemäenjokea kohti auringonlaskua ja vielä sen jälkeenkin.

Turbiinihalli kaikuu hiljaista kohinaa. Epäpyhä katedraali. Kirkosta voi erota, sähköstä ei. En ole koskaan nähnyt näin kaunista voimalaa.

Elukkasähköä

Äetsän laitoksen opas on pitkän linjan voimalaitosinsinööri, jolta uskaltaa kysyä vaikeita. Henri on aina miettinyt, mitä tapahtuu sähköntuotannolle yöllä, kun joki pysähtyy. Opas päättää suhtautua asiaan huumorilla. Entä paljonko norppasähköä yksi norppa keskimäärin tuottaa vuorokaudessa? Opas päättää jäädä eläkkeelle.

Virrattomaksi tuomittu virta vetää puoleensa ja aurinko helottaa rantaniityille. Päivälle on luvassa reipas matka alas suurta jokea eli pitkin seuraavan voimalan allasta. Kanootin alla lipuu nestemäinen massa uinuvaa energiaa.  Jos sitä ajattelee, vesi alkaa muuttua paksuksi geeliksi, niin kuin käy joskus pläkällä tai pimeällä meloessa.

Rannoilla vilistää kivikautista asutuspaikkaa ja rautakautista hautaröykkiötä yhtenään, mutta paremmin ne paikantaa netistä Marja-Tertun vinkkaamasta Paikkatietoikkuna-palvelusta. Olisipa mukava saada istua rannalla liikennelaskijana yksi kesä, vaikkapa tuhatkunta vuotta sitten, ja tarkkailla valtaväylän menoa.

Harhautuksia

Huittisten kohdalla noustaan uimarannalle lounastauolle ja katsastetaan kaupungin ensimmäisen kirkon paikka. Kylttiä vartioi kaupungin mukaan kolme komeaa pylväskatajaa, jotka paikan päällä muuttuvat tuijiksi. Eikä kirkon sijastakaan ole kummempia takeita, kun asiasta ei ole historiallista mustaa valkoisella.

Paikallinen esihistoria on sitä, kun muistellaan yhdessä ilman kirjallisia lähteitä. Historiallinen historiankirjoitus taas sepittää kirjallisten sepitteiden pohjalta. Metsän keskellä olisi muinainen uhrilähde mutta jalat vievät vesille.

Kokemäenjoki on leveä ja tyyni, kuin meloisi järvellä tai loputtomalla tulvapellolla. Sata vuotta sitten olisi kierretty aika monta koskea.  Täydellinen seurustelureitti tätä nykyä, kun ruovikkoiset rannat eivät juuri virikkeitä tarjoa ja leveä uoma imee hitaasti eteenpäin.  Reippaalla tuulella tunnelma muuttuisi.

Voi täällä eksyäkin. Lampinen lähtee nousemaan Loimijokea niin kuin lohi joskus ja muut perässä. Viinitilan kyltti houkuttaa rantautumaan. Kaipa tällaista olisi meloa Moselilla. En ole koskaan juonut näin hyvää viiniä.

Praasun ranta

Yöpaikka saunoineen on luvattu Risten Praasun eli kylätoimikunnan ylläpitämältä rannalta. Ilkalla on täältä lapsuudenmuistoja ja suhteet vielä kunnossa. Rantaan meloo muuan mies. Sapuskaa suuhun, telttaa pystyyn ja saunaan. Miestenvuorolla jutellaan mukavia. Kaskaiden munat säilyvät kuusi vuotta. Hitler teki virheen hyökätessään Stalingradiin. Mistä voi anoa sosiaalisen sukupuolen vaihdosleikkausta?

Pimeys ajaa väkeä telttoihin mutta virkeimmät jäävät tuijottamaan tuleen. Heli tarjoaa makeaa viskiä. Olemme sähkölämmön ulottumattomissa, valokin pian muutaman pariston varassa. Yöstä tulee kylmä mutta ei minulle.

Alle pannaan avaruuslakana, vaahtomuovi ja ilmapatja. Sitten kömmitään silkkipussiin, sen jälkeen ohueen kesäpussiin ja koko paketti vielä ikivanhaan paksuun pussiin. Miksi ostaa yksi hyvä kun voi hankkia kolmea huonoa? Kunhan höyläyttää eturauhasen ja muistaa olla juomatta 10 tuntia ennen nukkumaanmenoa.

Paikallinen parranajo

Joella leijuu usva vielä kun aurinko kurottaa ylös. Syksyn hyvä puoli on siinä, ettei tarvitse herätä neljältä nähdäkseen aamun ihmeen. Nurmi on märänraskas. Kaste antaa auringolle periksi hiukan liian myöhään, jotta teltan saisi kuivana kääröön.

Aamuleirissä on tavanmukainen tohina. Tuomas seisoo kädet puuskassa ja katselee joelle, kun muut puuhaavat paateillaan. Hänen tiipiinsä seisoo rannassa hävyttömän pitkään ja kiireettä, ennen kuin katoaa huomaamatta avokanoottiin. Vesilläkin inkkarilla on eri rytmi. Tuomaksen mela vilahtaa veteen kerran siinä missä omani viisi.

Keulamies on vaihdettu takaisin luotettavaksi havaittuun. Joki on sama vanha ja uskollinen, aina tyyni ja seisahtunut. Lähdetään pohjoiseen, kaarretaan etelään. Joen poikki siellä täällä vedetyt lossivaijerit roikkuvat entistä alempana. Harvat veneet koukkaavat rannasta ali. Me pääsemme keskemmältäkin mutta yhtä täytyy nostaa ennen limboamista. Rannoilla kerrotaan tarinaa päättömästä melojasta, joka usvaisina öinä etsii virrassa kelluvaa, lihattomaksi kaluttua kalloaan.

Tukkilaiset

Ilkka nousee puiselle riippusillalle etsimään erikoista kuvakulmaa. Henri haluaa välttämättä kertoa, miten vastahakoisen vaimon saa ylittämään pelottavan sillan: tarvitaan jerrykannu bensaa ja tikut. Lounasta syödään auringonpaisteesta tuoksuvan tukkipinon päällä. Jos suma lähtee liikkeelle, useampi raaja katkeaa.

Joenmutkassa on hauska saaristo. Keskellä virtaa seisoo Linnanluoto, jossa on kenties joskus tullia kerätty. Virta on tahkonnut rahaa ennen sähköäkin.  Pari hiippalakkipäistä miestä edustanut esivaltaa, kyläpäällikköä tai mahtimiestä. Kuullut viikingeistä, nähnyt kaukaa niiden keulat ja aavistanut virran uuden ajan. Ehkä virkaveli myöhemmin ihmetellyt ristillä koristettua purjetta.

Saaressa olisi 27 metriä pitkä, ajoittamaton kivetys ja kaksi kiviröykkiötä mutta vaikea sille on nousta, lienevätkö enää edes vedenpinnan yläpuolella. Näkeeköhän joku meistä sen päivän, kun aurinko antaa sähkön toisella tapaa? Virta vapautetaan, vesi laskee ja kosket heräävät sadan vuoden unesta.

Likainen loppu

Lopulta vastassa on valtaosan Linnanluodosta vuonna 1945 hukuttanut Kolsin voimalan pato. Altaan reunavalli on kaikkialla yhtä jyrkkä ja melojalle ruma. Ajelen padon juureen leväliejukkoon, josta pääsee pieniä puuportaita ylös. Hinkkaan vihreää lietettä Jubileen pohjalta pitkään ja hartaasti. Toiset tulevat jyrkän kivikon kautta. Vesitien kulkijaa ei enää ajatella isollakaan joella.

Retki ei ole ohi. Vielä on näkemättä Pyhän Henrikin saarnastuoli Kokemäellä. Ikivanhaa hirttä pikku kappelissa, tämän lähemmäs pyhimyskulttia ei Suomessa pääse. Kahden vuoden päästä se nähdään uudestaan joen töyräällä, kohdassa missä joki kääntyy luoteeseen kohti merta, josta P. Henrik ja sähkö tulivat ja tekivät meidät.

Kapuamme Orjapaadenkallioiden näköalapaikalle. Lampinen osoittaa viljavainioiden yli kohti seuraavaa muinaisrikasta etappia, jonka rinnalla tämä pätkä oli välipala. Paras retki on tuleva retki. Näen yhdellä silmäyksellä viisi puimakonetta pölyttämässä pitkän elonkorjuupoudan hellimiä peltoja.


Pasi Mäenpää

2012

Kivijärven kalliotaidemuseo

Lusikoin ravintolassa soppaa, kun pihaan rullaa autoja paatteineen. Paikka on Taavetin lomakeskus, Heme lähdössä kesän muinaisretkelle. Tulin iltapäivällä ennakolta tiedustelemaan leiripaikkaa, koska pimeä tulee jo pian ja poppoo on perinteiset parikymmentä. Löysin mainion saaren ja pystytin telttani valtausmerkiksi. Saan Lampiselta kehut, kun sattuu olemaan kivikautinen asuinpaikka. Eikä se sattumaa ole, vaan melojalla on samat arvostukset kuin kivikautisilla: helppo rantautua, mukava majoittua.

Ilta on elokuuksi kurjan viileä, melkein pipoilma. Istutaan, turistaan. Syödään ja juodaan. Katsastellaan huomista reittiä. Retkihetkistä syntyy miehekästä koivuklapiproosaa. Tuo oli postmodernismia. Kieritän nuotiokehältä muutaman kiven yöksi absidin alle mutta ei niistä juuri lämpöä lähde. Eikä tarvitsekaan kun satsasin kaupassa luksukseen, silkkiseen sisäpussiin. Parhaimmillaan se olisi pelkkä hajuvesi yllä mutta ehkä ensi kesän helteillä.

Punaista

Lauantain ohjelmassa on viisi kalliomaalauspaikkaa, ensimmäisenä Muuraisvuoret. Uhkea kallioseinä. Huomaan etten enää rynkää ensimmäisenä punaista etsimään. Olen nähnyt kymmeniä maalauksia, enimmät näillä muinaisretkillä. Tuhatvuotista geokätköilyä parhaimmillaan. Kohde on parin metrin korkeudessa, joten Ilkka kuvaa sen kanootissa seisten.

Selällä vastaan tulee outo kuljetus, kuulemma ponttoninuotta. Nuottamies on yhtä hämmästynyt meistä: 20 vuotta Kivijärveä seilannut eikä ole moista laivastoa nähnyt. Suunnataan koilliseen, mistä löytyy kaksi maalauspaikkaa lisää. Huonompaa kuvalaatua mutta toistaan hienompia jyrkänteitä. Lounas saaressa. Kantarelleja on niin paljon, että muutamien ruokavarat eivät hupene vaan pulskistuvat. Pitäydyn puolukassa, mutta katsastelen pakurikääpää Aulin kanssa kilpaa. Jos Heme joskus tarvitsee rahaa, ehdotan että kaikki määrätään haalimaan pakuria retkillään. Mustikkamaan vajalta 15 metriä ja löytyy ensimmäinen sadan euron satsi.

Iltapäiväksi on vielä kahden maalauspaikan ohjelma, harvoin melomalla näkee näin paljon kalliotaidetta kerralla. Kas kun Kivijärven kunnat eivät keksi sitä markkinoida. Henry jopa löytää Kuhasensaaren kallioseinästä punaväriä, jota ei ole kirjoissa eikä kansissa. Ei ole mahdotonta, että siinä on tunnistamatta jäänyt värikenttä. Vedessä sätkii sudenkorento. Nostan sen melalla kansiköysille lumpeenkukan viereen kuivumaan.

Siltarumpu

Kohti koillista ja Lemiä. Kivijärvi ei ole ihan nimensä veroinen, sillä Puulakin oli paljon kivisempi. Päinvastoin tämä on yllättävän mukava melottava. On sekä laakeita, rantautumaan houkuttelevia kallioita että ihasteltavia, korkeita ja osin rapautuvia kallioita – ja saarisokkeloa, jopa mökitöntä, riittää. Lemiläiset puhuvat perinteisesti asuvansa ”ison kiven takana”. Maasto on kyllä kivistä, mutta enemmän sanonnalla taidetaan viitata pitäjän syrjäisyyteen ja takapajuisuuteen, kertoo Mikko Europaeus Lemin historiakirjassa. Nyttemmin Lemistäkin on tullut osin lähiö eli asuinalue, josta käydään kaupungissa eli Lappeenrannassa töissä. Elämäntapansa osalta näinkin syvä maaseutu on jo kaupungistunut.

Kartalla näkyy kolme sillanalusreikää, joista valita reitti Kuuksenenselälle. Otan perimmäisen. Se on pitkä aaltopeltinen putki, johon tuuppaan ensimmäisenä. Keskellä rumpua tuntuu siltä, että vauhti lakkaa ja teen typeryyksiä. Ryhdyn melomaan sillä seurauksella, että mela karahtaa kiinni ja tömähdän äkkiä sen vartta vasten seisauksiin. Huudan takaa tulevia pysähtymään, ettei tule ketjukolaria, se voisi olla vaarallista ahtaassa tilassa. Nyhdän melaa irti mutta se ei liiku. Mela on 210 senttiä pitkä, ja sama on rumpuputken halkaisija aallonpohjasta mitattuna. Muovilapa taipuu mutta murtuuko se jos runttaan? ”Ei siun piä hätäilemän”, kuuluu lemiläisten yhdestoista käsky.

Lopulta keksin rullata vartta akselinsa ympäri, jolloin lavat pyörähtävät pinteestä. ”Älkää meloko putkessa!”, huutelen ulos päästyäni. Käki kukkuu vaikka on elokuu. Henry ei tottele ja jämähtää. Kysyn melan mittaa. ”Kakssataakymmenen.” Loppupätkä Lemille mennään parin pikku selän yli. Sudenkorento on kuivunut mutta sen toinen takasiipi on rutussa, liekö lintu haukannut. Käsken Ilkan ikuistaa tämän memento morin, kuoleman merkitsemän raajarikon ja valkean surukukan.

Särä

Lemin rannassa on tasaista nurmikkoa ja meillä kunnan lupa telttailla, kiitos! Marssi särälle. Täällä ei kursailla, lautanen vaan eteen ja syömään. Särä on uunissa muhinutta lammasta ja perunaa puukaukalossa eli särässä. Yksinkertaista mutta hyvää, ja paljon. Sopivaa melontamuonaa päivän päätteeksi ja museopirtissä menneen ajan tunnelma.

Särän sesonkia oli ennen aikaan syystalvi.  Se brändättiin lemiläiseksi vuonna 1972, kun se valittiin yhdeksi ”Suomen seitsemästä ihmeestä”. On sitä muuallakin syöty, mutta Lemille se juurtui kotiseutuväen, marttojen ja bisnesmiesten ansiosta. Sitä kadehtii tänään moni kunta, kun on ruokakulttuuribuumi ja kuntauudistus uhkaa paikallista identiteettiä.

Neliääninen kirkkolaulu meiltä jää väliin. Se kuului samaan matkailupakettiin särän kanssa: ensin kirkkoon, sitten särälle. Elämyskonseptin kehitti akateemikko Kustaa Vilkuna. Ennen särämainetta, 1960-luvun lopulla, Spede Pasanen ja Simo Salminen puuhasivat Lemille Raikulimaa-nimistä puuhapaikkaa. Kuulostaa Hannu Raittilan romaanilta.

Lampinen kyselee emänniltä, että onko pottu kuulua Lemin punaista muttei ole. Lemin perunoista tuli aikoinaan hitti, salaisuus on hiekkapitoisessa maassa. Lemin punaisen toivat perimätiedon mukaan kolme täkäläistä sotilasta palatessaan Turkin sodasta Balkanilta 1870-luvulla. Sota, tuo suuri kulttuurilähettiläs. Karjalanpiirakka-nimisen kansallisruoan rypytti Stalin, jonka puna-armeija karkotti konsulentit ympäri Suomenmaan.

Savusauna

Särältä siirrämme mahamme naapuriin savusaunaan. Iso kiuas ja hämärä huone, vahva noen haju ja pyöreänmuhkea löyly. Yhteissaunan retkierotiikkaa. Verannalle pilkistää ilta-aurinko ja puhutaan taas kerran siitä, mistä on puute eli Hemen omasta saunasaaresta tai edes telttasaunasta. Minusta kruunun pitäisi elvyttää vesiliikenteen kievarilaitos: missä vaan meloisi niin joka toinen ilta pääsisi krouviin ja kylyyn.

Pimennyttä iltaa istutaan ja hyttysiä huidotaan uimarannan laiturilla. Odotetaan pilvireunan vetäytymistä, sillä itätaivaalla palaisivat Perseidien meteorit, mutta turhaan. Onko tähdenlento olemassa, jos sitä ei kukaan näe? Kömmin petiin saunapuhtaana, ensin läpilämmenneenä ja sitten raukeaksi viilenneenä. Ruumiillinen perusnautinto, jota suurin osa ihmiskunnasta ei koskaan koe.

Retkellä aina toinen aamu on pahin, kun ensimmäisen huonon telttayön jälkeen on nukkunut pitkään ja sikeästi eikä meinaa herätä millään. Ilma on viileä mutta aurinkoinen ja tyyni. Sudenkorento on poissa. Puolet porukasta pysähtyy vähentämään vaatetusta jo ennen kuin tullaan retken parhaille maalauksille Ruominkapiaan. Siitä löytyy monta värikenttää ja useat hahmot erottuvat selvästi. Päällekin on maalattu, käyttötaidetta kun oli.

Kärkimeloja huomaa pian olevansa puoli kilometriä kärjen takana. Otan karkulaiset kiinni ja arvotaan, onko tässä viimeinen hyvä rantautumispaikka lounastaukoa varten. Päätän että on. Lounastan savusärkeä purkista – usko tai älä, se maistuu paremmalta kuin muikku. Joku ui, joku käy marjassa tai sienessä. Joku syö liikaa suklaata, koska melontaretkille lähdetään siksi että silloin saa.

Muinaisuoma

Seuraavassa niemennokassa näkyy täydellinen taukopaikka, joka lähellä paljastuu mökkirannaksi. Suomi on täynnä rantamökkejä, mutta meloessa panee merkille, että ihmisiä niiden pihoilla ei juuri näy. Kansallisvarallisuus on vajaakäytössä, niinpä jokamiehenoikeuksia pitäisi laajentaa ja teknologialla avittaa. Mökinomistaja kertoisi älykännykässä mihin rantaan sopii tulla ja tarvittaessa ottaa löylyt ja yöpyä saunalla. Kiitokseksi hän toivoisi kymmenen puunpölliä klapeiksi tai linnunjätökset pois laiturilta. Win-win.

Alkaa mutkainen loppusuora, märkäreunaisena kiemurteleva jokimainen Jängynjärvi. Nimi viittaa saamelaisiin. Kartalla vilahtelee kivikautisia asuinpaikkoja mutta maastossa rannat ovat rumapuskaa. Uoma kukkii lummetta valkoisena. Viimeinen kohde Salmenvuori nousee upeana vastakohtana seisovalle vedelle ja alavalle maalle. Kalliomaalausten etsimiseen, löytämiseen ja kokemiseen ei kyllästy, mutta maalaajan maailmaa ei voi koskaan tavoittaa. Aikakapseli on liian pieni.


Kärenlammen laavulle päättyy retki. Kannaksen tuolla puolen lainehtii Saimaa. Tästä se purki vetensä Kymijokeen muutaman sadan vuoden ajan muutama tuhat vuotta sitten. Sitten joku huomasi veden äkkiä laskevan. Kuvat nousivat ylemmäs. Mitä se merkitsi? Joku katsoi kun Vuoksi puhkesi Salpausselän läpi.

Pasi Mäenpää 

2011

Kuvagalleria

Historia kuin tähdenlento

Tarvittiin aikanaan stadilainen taiteilija, Ossi Somma, kertomaan Nokian Siuron kylän väelle, että heidän ikivanha Knuutilan kartanonsa kannattaisi kaivaa pusikosta ja kunnostaa. Niinpä HeMen muinaisretkikunta sai arvoisensa yö- ja lähtöpaikan viidennelle etapilleen kohti Pohjanlahtea. Telttoja pihanurmelle pystytellessä ihaillaan täysikuuta ja Perseidien meteoriparven sytyttämiä tähdenlentoja. Elokuu vie kesän mutta tuo tähtitaivaan takaisin. Lähdin retkelle rohkeasti ilman telttaa kahden sisämajoitusyön taktiikalla ja pääsen tyttökiintiössä yöstelemään kartanon upeaan aittahotelliin.

Maisema muistiteatterina

Kokeilin tällä kertaa myös eväätöntä lähtöä, lähiruoka kun on muotia. Rynkytän Siuron kyläkaupan ovea heti aamuyhdeksältä, ennen kauppiasta. Kulovesi on tyynen usvaisa ja aurinko lämmittää sen kutsuvaksi. Onni on olla vesillä tällä säällä. Muinaistarjonta viriää vähitellen katselemalla alkupaloiksi kivikautisia rantapuskia. Maisema kätkee kaikenlaista sellaista, minkä näkemiseen tarvitsee paljon tietoa ja sen lisäksi hyvän mielikuvituksen. Lampiseen on kaadettu molempia.

Ilkka huijaa meidät ylimääräiselle ruovikkoretkelle saadakseen kivan kuvan. Paras olla hyvä. Veneet taitavat näillä vesillä kadota heti kesäkauden jälkeen, kun vastaan tulee vain pari kuntomelojaa. Kierretään rautatiesiltojen alta saari nimeltä Sadanleukaluut. Merirosvoista ei ole kyse vaan legendasta paikallisesta soutumiehestä, joka hukutti paattinsa ja sen mukana sata uimataidotonta ryssää. Aika iso vene.

Onkohan näitä isonvihan ajan kosto- tai pelastustarinoita kunnolla tutkittu? Ryssänkiviä ja muita löytyy Suomen vesiltä sieltä ja täältä. Maisema tallentaa muistot ja kerrostaa ne avoimeksi kirjaksi, jota voivat lukea sekä paikalliset että valistuneilla kertojilla varustetut vieraat, niin kuin me. Ennen Kutalan siltaa valistus vielä karttuu, kun oppaaksi saapuu Riku, paikallinen melontamies ja retkeily-yrittäjä. Ensi töikseen hän vie meidät omatoimilounaalle pikku hiekkarannalle, kunhan on hätkähdellen väistelty sillan alla villisti pomppivat toutaimet.

Sastamala eilen, tänään

Sitten alkaa muinaismaisema tihentyä. Katsotaan Pentin linnavuori, joka on ajoitettu 1200-lukulaiseksi pakolinnaksi. Oli osa Kokemäenjoen vesistön vartta kulkenutta linnavuorten ketjua, jonka keskuslinnana toimi muutama kesä sitten nähty Rapolanharju.  Menneisyys kuulostaa komealta mutta tämäkin vuori lienee ollut käytössä vain puoli vuosisataa, kertoo museonjohtaja Pekka Koskinen netissä. Itää ja Karjalaa vastaan ei tarvittu enää linnoituksia täällä, kun raja siirtyi ristiretkiksi kutsuttujen valloitusten myötä idemmäs. Kartassani kyllä lukee Linnavuori eri kohdassa kuin mihin Riku melallaan viittoo.

Me käännymme länteen, sinne mistä ennen tultiin, kohti Salonsaaren Karkunkylää. Saaren pellot viettävät niin kauniisti etelään, että mielellään uskoo täällä sijainneen alueen ensimmäisen kirkon, josta tosin on jäljellä vain perimätieto. Siihen luottaa paikallishistorian kirjoittaja Unto Salokin. Ehkä kirkon paikka vielä kaivetaan esiin.

Melomme tyynenä väräjävän Rautaveden poikki kohti Sastamalan keskiaikaista harmaakivikirkkoa. Kuin ammoin, kunnankin nimi on taas Sastamala, tosin nyt se on oikein kaupunki. Kuntaliitokset ovat tervetulleita silloin, kun ne kohottavat elämysretkeläisiä varten seudun muinaisuuden tuntua. Nousemme rantaan kirkon takana pappilassa, jonka kauniilla pihamaalla meidät kätellään tervetulleiksi kuin valtiovieraat. Kirkko on karuin Suomessa näkemäni, salissa on aivan erityinen tunnelma. Se johtuu maalattiasta. Kirkon opas esitelmöi kilpaa Lampisen kanssa, joka huomaa, että P. Marian ja P. Johanneksen patsaat ovat seinällä väärillä puolilla Ristiinnaulittua.

Ekskursio vuorille

Majoitutaan, saan vaatimattomasti oman neljän hengen huoneen. Syödään, paistatellaan ja keinutaan pihamaalla ennen saunaa. Miestenvuorolla yritetään lyödä löylyä lämpimiksi ja ihmetellään mikä siinä on, että vaikka niin monta saunaa muinaisretkillä on nähty, niin harvemmin on hiki tullut. Pulahdus järveen sen sijaan toimii aina.

Saunan päälle ei suinkaan heitetä oikoselleen vaan palataan paatteihin ja melotaan Salonsaaren länsirantaan Ellivuoren matkailualueelle. Rannassa odottaa Riku vaimoineen ja nokipannukahveineen valmiina viemään meidät Pirunvuorelle. Alkaa retken rankin osuus. Ylös saa kavuta pari kilometriä, ja kivikoissa könyäminen otsalamppujen varassa vaatii tarkkaavaisuutta.

Katsotaan Pirunluola, josta muka pääsee Laukon kartanon kellariin (ks. muinaisretkiraportti 2009). Joku uhmaa kieltotauluja ja kömpii luolaan, en näe pimeässä kuka. Noustaan ylös huipulle katsomaan yhtä muunnelmaa kliseisestä teemasta kansallismaisema. Kuu kumottaa väärällä puolella vuorta enkä löydä kohtaa, josta sitä voisi ihailla muuten kuin männynoksien läpi. Alas tullessa päästään pilkkopimeään ateljeelinnaan, jonka Emil Danielsson rakensi sata vuotta sitten vuoren kivistä. Ehdottomasti jännittävin tuon ajan skutsiromanttisista taidehörhöresidensseistä.

Kuutamo, taivas ja tähdet

Paluumatka pappilaan on täyttä taikaa. Rautavesi hämärään huntuun käärittynä. Täysikuu itätaivaalla ja tähdenlento silloin, toinen tällöin, kun malttaa katsella ylös. Jari opettaa huutamaan luvunlaskua, jotta pysytään jotakuinkin koossa ja turvarajoissa. Vesi on erilaista kuin valossa, en osaa sanoa miten.

Heti melottua ei kannata yrittää unta. Jatkan iltaa rantasaunan terassilla Ilkan ja tähtitaivaan kanssa. Kuulen upeita retkiluistelutarinoita ja päätän ostaa syksyllä luistimet, niin kuin aina elokuussa päätän. Kesää ei enää ole, ja ainoa mahdollisuus välttää epätoivo ovat retkiluistimet.

Aamiaista nautitaan kartanon fiinissä tunnelmassa. Taloon on tulossa rippijuhlat ja hieman meitä paremmin pukeutunutta porukkaa. Pappilan emäntä tulee laiturille kuvaamaan vesillelaskumme. Näillä retkillä on nähty, että parinkymmenen melojan armada herättää huomiota.

Kirkkoja, kirkkoja

Sunnuntain kohde on tienoon toinen keskiaikainen kirkko, se kuuluisampi eli Tyrvään Pyhän Olavin kirkko. Miksi keskiajan lopulla päätettiin rakentaa kaksi kirkkoa vain muutaman kilometrin välein? Unto Salon vastaus on, että Sastamalan Neitsyt Marialle omistettu kirkko tehtiin Karkkuun koko Ylä-Satakunnan keskuskirkoksi ja lähetyskirkoksi, kun Tyrväällä oli tuolloin vain pieni puukirkko. Sitten kai piti tyrvääläisten saada yhtä hieno, ainakin kuulemamme paikallinen kansanperinne – niin rumaa kieltä, ettei sovi toistaa – viittaa vieläkin tyrvääläisten ja karkkulaisten väliseen kilpailuun.

Matkan varrella kellutellaan merovinkiajan käräjäkallion suojassa. Nykyihminen ihmettelee, miksi keskelle järvenselkää, pahaiselle kivelle, piti soutaa kylän asioista sopimaan. Mutta kun pellot olivat rantamilla ja vesi yhtä kuin tie, niin järvenselkä oli kylän keskusaukio, aikansa agora.

Tyrvään Pyhän Olavin kirkolla on tavallista vilkkaampi pyhä. Siellä kokoontuu apteekkari Bäckmanin, vanhan paikallisen napamiehen jälkeen jäänyt suku. Kirkko esitellään kahden naisen voimin heille ja samalla myös meille. Tyrvään kirkko tuli kuuluisaksi ensin jättitalkoistaan, joilla sen mahtava paanukatto korjattiin, ja sitten hävityksen kauhistuksesta, kun muuan murtomies päätti sormenjälkensä peittääkseen polttaa koko kirkon. Taas alkoivat talkoot, mutta nythän tienoon ukot osasivat homman. Paanua nousi kattoon ja modernia kirkkotaidetta saliin.

Osmo Rauhalan, siurolaisen maanviljelijä-taiteilijan kuvista ei tiedä, seuraavatko ne perinnettä vai panevatko kirkkotaiteen aivan uusiksi omalla assosiatiivisella symboliikallaan. Kuutti Lavosen evankeliumin hahmot ovat niin ikään yhtä aikaa ikivanhoja mutta jotenkin niin intiimejä, että tuntuvat aikalaisilta.

Virsi ja vanha kääpä

Esittelyn lopuksi veisataan Maa on niin kaunis, ollaan sentään kirkossa ja sukujuhlilla. Vähän hassua, kuitenkin harrasta. Muistelen muinaisretkeä vuonna 2003, jolloin kömmittiin sateesta märkinä Hattulan Pyhän Ristin kirkkoon keskiaikaisen messun lämpöön.

Jätämme kirkon, taiteen ja Bäckmanit ja surffaamme reippaassa myötäisessä Vammalan ohi kohti Hartolankosken patoa ja etapin päätepistettä. Autokuskit hyppäävät taksiin ja muinaisintoisimmat katsovat lounaan päälle ison rautakautisen kalmistoalueen, jonka pöllömpikin huomaa ikivanhaksi kulttuuripaikaksi.

Etsin vielä rantakoivikosta tuliaisiksi pakurikääpää. Kai tiedät tämän mustikat ja goji-marjat päihittävän supersapuskan, joka pitää lääkärin loitolla hautaan saakka. Kasvaa koivuissa missä vain pitkin kosteita maita ja maksaa satoja euroja kilo. Ihmettelen, jos ei löydy Keskustan tulevasta puolueohjelmasta. Jäämies Ötzin laukusta sitä löytyi.


Pasi Mäenpää
2010

    Kuvagalleria

Ikuinen paluu

Tänä vuonna muinaisretken vesille hyökätään Miekankoskelta. Siinä vasta mahtava melontatukikohta! Nopeaa viitostietä melkein perille asti, ja Mäntyharjun reitin loputtomat vesitiet molemmin puolin. Saa pakata laiturilla tai hiekkarannassa. Kahvila leipoo matkaevääksi lämmintä leipää, piirakkaa ja muuta perinnemuonaa. Hiukan kritisoisin luomulimpun kokoa. Pikkuisen pienempänä se menisi Nordkappin pyöreästä päiväluukusta tarvitsematta haukata maistipalaa.

Perjantai

Lähdetään alavirtaan etelään Juolasvettä, joka aikanaan on jakanut Hämeen ja Savon. Valtakunnanrajana se toimi 1700-luvulla. Ensimmäisenä muinaiskivana Venäjän puolen rannalla näkyy kiviröykkiöitä, joita arvellaan rajan jäänteiksi – elleivät sitten ole venäläisten 1915 – 1917 Saksaa vastaan tekemien varustusten perua.

Kiskon keulassa lujaa, että ehditään ennen pilkkopimeää Linnasaareen, josta Jyrki ja Maarit ovat etukäteen tiedustelleet leiripaikan ja Päivi ja Auli jo vallanneet meille. Pian vilkkuu kaksi merkkivaloa rantapuskasta. Heme vesistömarssii hallitusti kuin armeija.

Etsin kallionkupeesta telttapaikkaa, joka olisi pehmeä muttei kovin jäkäläinen. Painui ympäristötietous mieleen, kun kerran pikku saaressa hädälle hipsiessäni sain naapurirannasta moottorisahalla säestettyä valistusta, että ”säästäkää nyt edes ne jäkälät, ne kasvaa takaisin kolmessakymmenessä vuodessa”. Inkoon saaristossa taas natiivi käski sammuttaa trangian hehtaarin levyiseltä rantakallion reunalta: ”Ni har inte råd att betala om ni bränner hela ön.” Kurjaa kulkea paikallisten mielissä mistään piittaamattomana huligaanina.

Iltapalalla kalliokukkulalla Ilkka levittää mukaan pakkaamansa vuodesohvan, jota väittää retkipatjaksi. Kateuden määrästä päätellen kannattaa sijoittaa äkkiä valmistavaan yhtiöön – muistaakseni Suomi-Soffa – koska ensi kesänä sellainen on kaikilla.

Aamu tulee tuhruisena mutta minulla on hyvä mieli, sillä olen ratkaissut telttaretkeilyn viimeisenä suurena ongelmana pidetyn niin sanotun kylmän nenän syndrooman. Nenänvarren päälle kiedotaan bandana-huivi ja solmitaan niskan takaa kiinni. Hengittäminen ei esty eikä nenävaate hönginnästä kostu.

Lauantai

Ennen lounasta nähdään kaksi kalliomaalauspaikkaa. Ensimmäistä Kannonaluksessa saa etsiä. Toinen Haukkavuori taas on kuuluisa paikka ja kuvat laiturin, nuotiopaikan ja puoliluolan merkkaamat kuin mikä tahansa turistikohde. Kiipeämme kallion laelle, jossa paikan komeuden huomaa ensin pohkeissa ja sitten silmillään, kun järven pinta jää kauas jalkojen juureen. Käy korkeilla paikoilla ja pissalla aina kun voit, Kekkonen opasti matkustavaisia.

Viereinen kallio on romahtanut hiidenrannaksi, eikä koskaan paljasta mahdollisia kuva-aarteitaan. Mietin, voisiko joku huippuyliopisto joskus saada aikaan kalliomaalausetsimen, jolla skannattaisiin kuvien väriaineen, hematiitin keskittymiä sellaisiltakin pinnoilta, jotka eivät silmille näy. Jos tuntisimme kaikki aikoinaan tehdyt kalliomaalaukset, voisiko niiden verkoston tutkiminen paljastaa yksittäisten maalausten merkityksen, esimerkiksi reviirien tai kulkureittien osana?

Tämän päivän tiede sanoo, että suunta on väärä. Kalliomaalauksia pidetään hetkellisten tai toistuvien rituaalien välineinä, ei pysyvinä merkkeinä ja viestintävälineinä. Tähän viittaa se, että moni maalaus on maalattu vanhan päälle. Kuvat on tehty olemaan tässä ja nyt, niin kuin power point -show kokoushuoneen seinällä. On kummallista ajatella, että tuon lyhyen hetken jälkeen kuvilla ei ehkä ole ollut mitään merkitystä ennen meidän sukupolveamme muutaman tuhannen vuoden päästä. Maailma on tyhjä, ennen kuin ihminen sitä katsoo ja siitä puhuu. Mitä kaikkea me emme näe?

Ilta
Tihuttaa vettä kun lasketellaan Sarkavettä alas. Voikoski ohitetaan ruumissaattotekniikalla eli kantamalla paatit neljään pekkaan hihnoilla. Kätevää, vaikka reilun kahdensadan metrin kanto kultakin neljään kertaan ei käy hetkessä. Osa könyää metsän läpi vielä yhden maalauksen luo.

Illaksi ehditään hyvin Orilammen lomakeskukseen. Täältä kaikki alkoi, ei esihistoria vaan sen fiilistely meloen. Lampinen ja Marja-Terttu veivät ekan Hemen muinaisretkikunnan tänne Repoveden kansallispuiston äärelle elokuussa 2002. Vesi opettaa että kaikki virtaa, mutta historia että kaikki palaa.

Telttailu tilavalla rannalla on edelleen yhtä kielletty kuin viimeksi mutta uutta on vähäpäästöinen eurosauna. Se ei ota yli 50 astetta tunninkaan lämmettyään. Lauteilta kuuluu ärinää. Tolstoilaisena ihmisen hyvyyteen uskovana humanistina selitän likkojen vuoron kestäneen varttitunnin yli ajan varmaan siksi, että luulivat ukkojen saavan paremmat löylyt vähemmälläkin ajalla.

Illalla saadaan kalaa ravintelin ylisillä. Alakerran on vallannut hääväki ja naapurimökissä harrastaa virolainen prätkäjengi. Illan käydessä yöksi jätämme heidät virittelemään yhteistä karaoketuokiota. Hemen pitäisi laatia retkidirektiivi, jonka mukaan joka toinen ilta on saatava saunoa ja syödä muikkuja tai merellä savukampelaa kylmän kaljan kera. '

Pyhä

Sunnuntaina surfataan tuttua Vuohijärveä. Sitä paikallislegendan mukaan jo Väinämöinen meloi. Käydään Mäntysaaressa, joka on kuulemma ollut hautuumaana 700 vuotta. Karunkaunis pieni kappeli. Lampsin muita ennen takaisin paateille, kun en halua riekkua vainajien mailla. Kierrämme ison Kinansaaren, jonka suojasta haen myötätuulireittiä luoteeseen. Tuuli onkin kääntynyt ja joudumme tekemään kolmen kilometrin ylityksen syksyisessä sivutuulessa.

Retken toiseksi viimeinen kohde on Kapasaari. Liekö saanut nimensä siitä, että täältä käsin on pyydetty kalaa, vai siitä, että täällä on mädätetty ja varastoitu kaamean hajuista kapahaukea kauempana kotonurkalta ja mieluummin tuulen yläpuolella? Tykkään tästä paikasta. Kallio on ihmisen tai parin mittainen ja kuvat kivat. Niillä ei ole liian isoja kehyksiä.

Pasi Mäenpää
2009

    Kuvagalleria

Narva, nokia ja Melo

Vetovoimainen Vesilahti. Niin sanotaan kunnan mainoksessa. Omaperäistä. Sinne HeMen muinaisretkikunta oli viimeksi ehtinyt Kokemäenjoen vesistön pitkällä marssillaan. Elokuussa joukot kerättiin taas kokoon. Matkalla vesille piti ensin yöpyä ja matkalla yöpymään tutustua paikallishistoriaan Narvan kylässä oppaan kera. Narva oli ammoin tärkeä eränkävijöiden markkinapaikka.

Opimme että tervahautaa poltettaessa terva valuu astiaan ronkelia pitkin. Ja että Kirmukarmu ei ole Särkänniemen uusin vesiliukuhauska vaan rautakautisen päällysmiessuvun kalmisto. Valkohäntäpeura eli tätä nykyä valkohäntäkauris taas on toiselta nimeltään laukonpeura eli -kauris, koska tänne Laukon kartanoon niitä 1930-luvulla Amerikasta tuotiin. Vesilahdella niitä ammutaan tuhat vuodessa, yhden pikku kunnan alueella. Tarkoittaa sitä, että kukin 15 vuotta täyttänyt vesilahtinen kaluaa lähiruoakseen kolmanneksen kaurista joka vuosi.

Narvan mailla
Narva tarkoittaa nahan karvapuolta. Nokia eli sanan nois monikko taas viittaa soopeliin tai johonkin vastaavaan, aikoinaan tärkeään turkiseläimeen. Kummastelen että Hämeessä, suomalaisen viljelyskulttuurin kehdossa on erätalouspohjaista nimistöä. Ei siinä kai mitään ihmettä ole, eränkäynti oli pitkään tärkeä osa elinkeinoa ja paikannimet syntyvät usein juuri kanssakäymisestä eli kaupasta paikallisten ja muukalaisten kesken.

Paikannimi on monenkeskinen kielellinen sopimus ja abstraktio. Sen ansiosta voi ajatella paikkaa, jossa ei ole koskaan käynyt. Niin kuin tämä seuraavan päivän lounaspaikka, Kusiaisskutsi. Sillä on sentään nimi jolla erottua muista paikoista. ABC-asemilla ei ole sitäkään, mikä on tarkoituskin, koska kaikki ovat samanlaisia. Ilkka ei sitä ymmärrä vaan haluaa tutustua erikseen jokaiseen Suomen ABC:hen. Sitten ovat vuorossa jännittävät McDonaldsit.

Yövymme Ala-Orvolan vieraanvaraisella maatilalla, jossa turistit orientista ihmettelevät telttojamme kun tarjolla olisi valmista kattoa jokaisen pään päälle. Aamulla leiri katoaa kajakkeihin ja soljuu tuuliselle järvelle. Kun ensimmäisen kerran pysähdymme, Jyrkin GPS näyttää seitsemän kilometrin tuntivauhtia. Rohkenen epäillä kun porukkaa on tiukunta ja puolet pätkästä vastatuulta. Tekeekö kepsi virheitä?

Muinaisopas Lampinen osoittaa rantamettään ja kertoo, että siellä on joskus ollut jotain paikalla, jota ei nyt näe, koska puska peittää. Natura pitää purkaa ja käyttää rahat kulttuurimaiseman entisöintiin. Lampinen johtaa virastoa.

Tragedian synty

Kohta pusketaan Pyhäjärven selkää pohjoiseen reippaassa ja viileässä vastatuulessa. Nähdään Tuhnunvuori, jonka jyrkänteeltä Laukon kartanon Klaus Kurki hukuttautui poltettuaan mustasukkaisuuksissaan morsiamensa. Näin kertoo tänne sijoittuva, kuuluisa Elinan surma -balladi. Huomaa ylevään tragediaan nähden kovin vulgääri paikannimi.

Seuraava murhenäytelmä on lounastauon haku. Ei mitään kelvollista, siispä Kusiaisskutsiin. Usko tai älä, mutta kyseessä on skutsi joka on täynnä kusiaisia, enkä nyt tarkoita hokkareita. Paikan ainoa hyvä puoli on, että sinne ei tarvitse enää koskaan mennä. Ensinnäkään maihin ei pääse. Jos sinne pääsee, harmittaa kun tuli puskaan könyttyä. Ja jos ei harmita, kuudeskymmenes kusiaisen purema muuttaa mielen ja sitten kaipaa jo jyrkännettä hukuttautua.

Rannasta löytyy yksi kivenlohkare, jossa murkkujen määrä on rajoitettu. Sen laella syön yökköä virolaista kalasäilykettä ja katselen Paulin kanssa järvelle, jossa loppuporukka murkinoi tuulen pieksämällä luodolla. Aina ei ole varaa edes vahingoniloon.

Tuuli tyyntyy ja loppupäivän melahdus on miellyttävä. Tullaan Viinikanniemen leirintäalueelle. Sauna, safkaa ja jätskiä. Ihanaa, mutta yksi pikku teltta maksaa alueella saman kuin matkailuvaunu vetoautoineen. Ehdotan massaprotestia osoitteeseen info@viinikanniemi.com, aloitin jo.

Länteen, nuori henkilö!
Ammoin tästä olisi päässyt suoraan merelle, mutta nyt joudumme aamiaiseksi kiertämään Nokianvirran kautta päästäksemme edes Kokemäenjoelle. Tuuli pieksää vettä kilpaa taivaalta ja järvestä. Kohtaamme märän hämäläisen porukan, joka aikoo pikku pätkissä meloa koko Kokemäenjoen vesistön merelle asti. Kaikkea ne keksivät. Ilma rauhoittuu kun laskettelemme Suomen taloushistorian havinassa nokialaisen tehdasmiljöön läpi.

Seuraavana edessä on Melon pato. Espanjaksi se tarkoittaisi meloniankkaa. Melojaksi se tarkoittaa hauskan kuuloista paikkaa, joka täytyy ylittää maitse. Minulle passaa, inkkariaikoinani puolet melontakilometreistä syntyi metsässä. Ensin pitää selvittää padon puinen turvapuomi, jonka yli nylkytämme yksi kerrallaan. Hitaus ei haittaa, koska padolla vasta hommailua riittää.

Sovellamme Ilkan Lofooteilla oppimaa kantotyyliä, jossa neljä u/akko/aa kuskaa lastatun paatin kajakinkiinnityshihnoilla. Kivisessä rannassa minä muutaman muun muassa käyn joessa pyllylläni. Toiset laskevat paattinsa jyrkkää puista laskurataa, muttei sekään ihan kivaa ole.

Matka kohti länttä, Poria ja merta on alkanut. Horjumatta sinne minne Lampisen mela viittaa tien. Tämä etappi päättyy Siuron kylään. Siellä autonomistajat ottavat taksin lähtöpaikkaan, kun köyhät shoppailevat retkikamppeita meille varta vasten avatussa Eräketun kaupassa.

Sanat ovat tärkeitä. Suren sitä, että HeMessä vielä valitettavan moni muutamaan reskutusmanööveriin viitatessaan puhuu loukkaavasti ******käännöksestä, kun korrekti postkolonialistinen termi on inuiittikäännös. Niinpä joudun boikotoimaan halliharjoituksia enkä ole päässyt keulainuiittia pidemmälle.

Pasi Mäenpää