Kuvagalleria
Vanajavesi 2: Suomen sydän
Lampinen ja Marja-Terttu ovat panneet parastaan, sillä tätä täyteläisempää kultturellin melojan retkeä ei ole eikä tule. Aloitamme Lepaan puutarhoilta, jonne kaksi vuotta sitten päädyimme. Suunnitelmahan on jatkaa näitä muinaismelontaretkiä Kokemäenjoen vesistöä vähin erin merelle asti.
Olemme historiallisen Suomen sydänvesillä. Täällä Vanajaveden seudulla on melkein joka niemen nokassa lapinrauniota, kuppikiveä, muinaisrantaa tai ikikulttuurimaisemaa. Ja niiltä on lähtenyt kirjailijaa, taiteilijaa, akateemikkoa ja presidenttiä. Aloitamme miekanhiontakivestä, jonka joku jo viimeksi näkikin. Lampinen meinaa, että miekkoja myynyt tanskalainen kapitalisti olisi markkinointimielessä levitellyt hiontakiviä maastoon, mutta rohkenen epäillä kun on niin iso liikutella.
Iltapuhteena melahdamme parituntisen. Reippaahkossa myötäisessä improvisoidaan väliin reskutusharjoitus, ennen kuin isäntämme Iso-Hietasen rannassa huiskii melojat vastaan. Leiri pystyyn ja äkkitumma ilta. Ilkka liittyy seuraan yömyöhällä navigoituaan pimeässä tähdistä ja 1:200 000 mittakaavan kartasta. Ehdotan seuraavalle retkelle karttapalloa. Sauna on pieni, ekologisesti lämmitetty, kylmävetinen ja nopea.
Tähdet, tähdet
Lauantain puolella Retulansaaren sillan kupeessa odottaa Eero Ojanen. Kirjoittanut paikallista eli Tyrvännön historiaa ja vähän muutakin. En kehtaa kysyä mutta mieshän on ilmetty filosofi Eero Ojanen. Kierrämme kuppikiviä maisemassa, joka ei ole oikein muuttunut miksikään tuhanteen vuoteen. Tai on tietysti muuttunut mutta tarkoitan että siellä näkyy yhtämittainen elämä samassa luonnonympäristössä eri aikoina siihen eri tavoin sopeutuen ilman aiempien kerroksien unohtumista pusikkoon tai tehtaan alle. Tämä juuri on vaikea nykyihmisen ymmärtää, että mennyt maailma ei ole yksi vaan niitä on monta eriä.
Yhdessä kivessä on nähty Otavan muoto kuppien sijoittelussa. Voi olla sattumaakin, mutta pilkkopimeällä taivaalle katsoessa on varma siitä, että tähtitaivas on muinaisille ollut jotain ihan erityistä. Kalevalan sampoa, toiselta nimeltään kirjokantta, on selitetty taivaankanneksi, jota maailmanpylväs (sammas) kannattelee. Panen paremmaksi seuraavalla kivellä ja näen siinä Seulaset, josta Johan af Grannin kaverit muuten ovat Maahan meloneet.
Käymme puussa ja Ylikartanon talossa, pihalla keitetään punamultamaalia, josta puuhasta saamme bonuksena luennon. Koskenkorvaa siinä ainakin näkyy kuluvan ja sen kirvoittama urea kelpaa säilöntäaineeksi. Neitoperhosia lentelee paljon, missä viipyy amiraali? Perhoskeräilystäni muistan enää tämän yhden, kauneimman latinankielisen nimen: vanessa atalanta.
Tyrvännöstä Sääksmäelle
Iltapäivällä vaihteeksi melotaan ja oikein monta tuntia yhteen menoon. Ylitämme Vanajanselän upealla ilmalla. Karttani loppuu ja painelen kärjessä suunnalla, kun kurittomat kampeavat liikaa etelään. Ohitamme Ritvalan kylän, jossa vieläkin huudetaan Helkaa keväisin. Kummallinen jäänne keskiaikaista eurooppalaista lauluperintöä, jonka toinen maantieteellinen ääripää on täällä, toinen Iranissa. Tutkittu niin moneen kertaan että Jaakko Nummisen mielestä pitäisi tutkia jo sen tutkimusta, koska siinä näyttäytyvät kaikki suomalaisen kulttuurin itseymmärryksen ainekset.
Sääksmäen sillan kupeessa on meille leiripaikka kohteliaasti ravintolan takapihalla. Päivä ei pääty tähän vaan jatkuu kymmenen kilometrin marssilla Rapolanharjun uhkeille linnoitusvalleille ja takaisin. Luonto ja ihminen ovat tehneet paikan, jota on sopinut puolustaa. Venäläiset kronikat kertovat suomalaisten ”lasilinnoista”, joita novgorodilaisten mielestä oli mahdoton vallata – aikansa Mannerheim-linja siis. Tuommoinen rinne kun talvella jäädytettiin niin ei varmaan ollut asiaa yläkertaan ilman lupaa.
Paluumarssin varrella on motelli ja siellä terassi ja sauna. Helsingissä vietetään kurjassa säässä kurjia MM-kisa-avajaisia. Meille sade tulee vasta viimeisten kampeutuessa telttoihin. Sitten sitä riittääkin niin että aamulla kuskit hakevat autot pois, leiri pannaan pakettiin, kajakit kyytiin ja lähtölounas kupuun. Siirrytään Visavuoreen Emil Wikströmin ja Kari Suomalaisen komeaan kulttuurikämppään. Hautaröykkiöiden lomaan on tämäkin paikka tehty jylhän niemen kalliolle. Eivät tainneet kansallisromantikot meloa kun näin hankalia rantoja suosivat. Jäätelö suussa keksitään bongata muutama röykkiö lisää lähimetsistä. Karavaani kiertää pikkuteitä kunnes jokainen saa vallata oman muinaishautansa ammoisen järvenrannan ääreltä.
Historian loputtomuus
Kello viideltä meitä odottaa Jutikkalan kartanon pihalla helmikaulainen viehättävästi harmaantunut rouva. Kohta saapuu hänen enonsa akateemikko Eino Jutikkala. Noin sata vuotta vanha historioitsija on historian ihme itse. Hän esittelee meille kartanoa mutta minusta tuntuu, että koko miljöö on sumuverho vain. Oikeasti me katsomme häntä.
Vähän melontakilometrejä, paljon tarinoita. Mutta menneeseen maailmaan ei pääse, sillä voi vain elävöittää omaansa. Hautaa ei voi kuin ryöstää. Kesä on ohi. Historiassa melovan oma Stendhalin syndrooma on melankolia.
Pasi Mäenpää