2002

Kuvagalleria

Repoveellä, laulumailla

Piru keksii töitä joutilaille käsille. Soutustadikan portilla notkuva Ilkka on pian narrattu mukaan, joutuupa vielä kuskiksi Eskimoilta lainatun kehnohkon trailerin vetoautoon. Kajakit pakataan liian tasapainoon ja matkalla kuormaa pitää korjata vahvasti etupainoiseksi. Matka arkeologishenkisen retkemme tukikohtaan ei ole pitkä, mutta Valkealan ilta vetäytyy jo hämärään, kun pystytämme leiriä. Vuohijärven puolella ei ole telttapaikkoja, mutta onhan usvaisa lampi. Orilammella on tanssia joka ilta, ja elävä yhden miehen orkesteri, mutta tyydymme iltapalaan ja retkikunnan johtaja Lampisen monilukuisiin palentologian, kielitieteen ja lykantropian aloilla liikkuviin tieteellisiin teorioihin.

Aamutoimet ja pakkaamiset vievät sen verran aikaa, että porukan hätähousuisin tahtoisi jo järvelle. Vuohijärvi on tyyni, sininen, paratiisi. “Mukava on melojan meloskella, kun vesi on hohtava alla, kun taivas kirkasna kaareutuu”, lausui jo Leinon Eino kanootistaan. Lampinen vetää antiautoritaariseen tyyliinsä ja Marja-Terttu selittää jääkauden, maannousun ja muinaisukkojen aikaansaannoksia. Mihin tiede loppuu, tulee myytti apuun: hiisi on tehnyt itselleen sopivan uimarannan miehen korkuisista kivenmurikoista.

Repovesi on karu ja jylhä, seinämä siellä, toinen täällä. Komeita kallioita on mukava ihmetellä kaukaa ja läheltä. Futiksen MM-loppuottelua seuratessa tuntee parin miljardin ihmisen katsovan juuri samaa kuvaa, juuri samaan aikaan. Repoveden pystysuoria peruskallioita lähestyessä tuntee katsovansa samaa kuvaa kuin joku toinen, kaltaiseni, veljeni, hyvin kauan sitten.

Poukkoilemme seinämältä toiselle ennen Lapinsalmen ruokataukoa. Kauniina elokuun lauantaina erämaa on hälisevän ruuhkaisa, mutta kallion laella murkina maistuu, semminkin kun pakastettu limupullo on pitänyt oluset vuorokauden kylminä. Yöllä näin unta että olen kuollut ja harmitti kun pitikin sattua mukavan melontapäivän edellä. Muistan unen täristellessäni korkeaa riippusiltaa mutta edes toisella yrityksellä köydet eivät ota katketakseen. Trangia-ihmisrotu (meikäpoika elää ruisleivällä) lusikoi niin pitkään, että kerkeän käydä omalla pikkuretkellä yksityiselle nakurannalle.

Sitten jatketaan pääkohteeseen Löppösenluolan kalliomaalaukselle. Niitä nähnyt on tottunut siihen, ettei itse maalaus ole niin vaikuttava kuin sen paikka ja ikä, ja ikään kuin idea. Löppösenluolan kuvista saa selvän tässä valossa kun tietää mitä etsii. Tässä lienee tanssiva ihminen ja kämmenenkuva. Sekin vaatii jo tulkintaa, saati sitten kuvien tarkoitus. Vaihtoehtoja ovat eläintotemismi, uhripaikka, shamanismi, saaliin manaus, reviirin merkintä, kulkuväylien merkintä. Houkuttelevalta tuntuu ajatella, että kaikki ovat totta ja liittyvät yhteen muinaisessa, mahdollisesti panteistisessa maailmankuvassa. Lampinen kertoo, kuinka muuannet hanti-veljekset olivat meikäläisiä venekuvia nähdessään sanoneet että höpsis, tämähän on karhukulttia, joka meillä on vielä voimissaan!

Tarkoitus on melahtaa Tervajärvelle Kuutinkanavan läpi, mutta kun siinä ei ole veden tippaakaan. Jakaudumme sopuisasti A- ja B-kansalaisiin. Reippaat kantavat 300 metrin ylityksen ja laiskat menevät edeltä Mustalamminvuoren näköalapaikalle.

Vesilinnut ovat kovin harvassa, mutta ruovikkoisemmalla Tervajärvellä nähdään sentään harvinaisuus, kuikan ja kaakkurin ristisiitos. Elukat vahtivat jylhää koskea, joka pitää kiskoa vastavirtaan päästäksemme vielä yhdelle lammelle. Sinne seikkailumeloja aina mielii, vaikka tietää ettei siellä sen kummempaa ole. Tervajärven vastarantaan on kartalla väritetty niin houkuttelevalla punakynällä militaristien sotatoimialuetta vai mitä ammuntalaidunta, että siellähän pitää käydä uhalla.

Pieni osasto tunkeutuu tiheän ruovikon läpi. Telkkäpönttöön piilotettu valvontakamera tallentaa nappi korvassa kiikaroivat vakoojat. Joka jätkällä on pian oma mappi Supossa. Haa, pikkujärveksi naamioitu sukellusvenetukikohta!

Takaisin kuivan kanavan viertä ja ylös Mustalamminvuorelle. Jillian loikkii ylöspäin kuin vuorikauris. Kirsi selittää, ettei se johdukaan auringonpistoksesta vaan lapsuuden reenistä jonkun Coloradon nyppylöillä. Näkötornista näkee kauas ja mettää on paljon ja Suomenmaa kaunis. Sillä välin porukan laiskemmat ovat kavunneet vielä ylemmäs, Olhavanvuorelle, kilpaa kalliokiipeilijöiden kanssa, jotka kuulemma oikein asuvat vuoren juurella.

On Valkealan elovalkeiden aika ja Löppösenluolalla vietetään muinaissuomalaista iltaa ritariruoan kera. Iso mustaksi palvattu sika retkottaa saparo pystyssä noutopöydällä. Kasvissyöjinä tyydymme omiin makkaroihin. Ilkasta otetaan kuva vesillä tuoppi kädessä, rantaa ei näy missään. Kati testaa, vieläkö löytyy ritarihenkeä Suomen miehestä. Jo vain! Ilkka kipaisee oikopäätä hakemaan Mustalamminvuoren rannasta rahapussia, joka on koko ajan Katin kajakissa.

Matkailu maalla avartaa. Täällä kylähulluja ei suljeta laitokseen vaan heitä tullaan metsään vasiten kuulemaan. Väinämöisen pojanpoika oljenvaaleassa rastaperuukissa heittää sen verran paksua tarinaa, että Lampinen alkaa vaikuttaa ihan järkimieheltä. Kalevalan kirjoitti Väinö itse, ja dokumentin tapahtumat sijoittuvat vieläpä tiettyihin Päijät-Häme - Kymenlaakson koordinaatteihin. Freud, zen, Aristoteles ja Raamatun lauseet mahtuvat samaan virkkeeseen, kun Kalevala selittää ihmisen, elämän ja kosmoksen luonteen. Mutta eipä huomannut ilmeisintä: Valkeala on Kalevalan anagrammi, ja toisinpäin!

Valakelan perinneasuun pukeutunut kunnanjohtaja kertoo melontavinkkejä, joista tällä kertaa ei sovi ottaa vaarin. Tarttisi olla kentsulta lupa, että pääsee mukavimmat reitit melomaan. Mutta pannaan korvan taakse. Kun vielä Helikin on entisiä kuntalaisia, saadaan varmaan hyvät suositukset.

Kotpuolessa iltatulilla maistellaan toistemme viinejä ja porukan huonotapaisin sylkee hyvää tummaa rommia liekkeihin. Katin selkä on niin finaalissa, että hän päättää jäädä sunnuntaiksi maihin. Porukan röyhkein keksii, että sairasta voisi käyttää hyväksi. Niinpä päätämme sunnuntain ohjelmaksi reitin Vuohijärveä alas Verlan kalliomaalauksille, josta Kati hakee autolla muut kuskit ilman että muiden tarvitsee palata majapaikkaan tai muuten turhan päiten eväänsä liikauttaa. Matkanjohtaja Lampinen kuorsaa myötämielisesti.

Aamu on harmaa ja monen olemus kankea. Vesillä vertyy, kun aurinko alkaa taas paistaa ja takatuuli tuuppaa surffiin. Piisaarten kupeesta etsitään Sammon sirpaleita, sillä siellä Pohjan akka meloi kiville ryöväreitä jahdatessaan. Vähällä vedellä mekin muutamasta salmesta menemme, pakko kun on kokeilla kaikki kartan näyttämät kapeikot.

Vuohijärven eteläpäässä on pitkänluiro Lampi(s)saari, jonka harjumaisen hiekkarannan luonnonsuojelualueelle nousemme sukuoikeuksin miettimään, onko eväs- ja uimatauko kieltokyltissä mainittua “muuta leirielämää”. Naapurissa saaren parhaalla paikalla oikeuksia on laajennettu oikein huvilaksi asti. Oli se eilinen kunnanjohtaja oikeassa, että männä vuosina tälläkin järvellä kaavoitettiin turhan kepeällä kädellä.

Kuuma on elokuun alku. Nakurannalla tepastellessani löydän sen, minkä teorian mukaan piti olla ylempänä järveä: palan Sampoa. Kaiken lisäksi tämä kivestä muovattu kappale on ilmiselvä puuttuva rengas vasarakirveskulttuurin ja Kalevalan välillä. Kivi päätyy Lampisen yksityiskokoelmiin, vaikka sen paikka olisi Kansallismuseossa. Pitäköön hyvänänsä, järkkäsi Marja-Tertun kanssa meille niin mukavan muinaisretken.

Pasi Mäenpää