Kuvagalleria
Rauma melotettu
Kertaan kaatosateessa kesäretkiäni Henrille ja Tuomakselle ja kadotan Kakkostien rampin. Löydetään toiset Humppilasta ja sen jälkeen löytyy kohta Sammallahdenmäki, Unescon maailmanperintökohde, jota en ole ennen nähnyt. Vaikuttava kokoelma hautaröykkiöitä, 36 kpl, etenkin isot suorakaiteen muotoiset ”Kirkonlaattia” ja ”Huilun pitkä”, jotka näyttävät enemmän rakenteilta kuin pyöreämuotoiset läjät.
Lampinen tarinoi hiidet ja muut. Taru mahtuu ruumiiksi paasiarkun paikalle kivikasan keskelle. Röykkiöt hallitsivat rantakallioita joskus kauas merelle, enää niiden juureen ei melota. Asumukset ovat olleet jossain alempana peltojen lähellä mutta niitä ei ole vielä löydetty.
Ajetaan Eurajoelle Vuojoen kartanon puleeratulle nurmikolle yöpymään. Teltta vai riippumatto? Sataako vielä vai ei? Iltaa istutaan Orangerian ananashuoneessa, jossa viimeksi lepäilivät mielensä haurastuttaneet vanhukset.
Elämysopas
Kartanon aamiainen tarjoillaan kahdeksalta, huh. Aurinko nousee komeasti pitkin empire-julkisivua. Engelin kynästä, 1836. Paikalle pölähtää piika-Mari, opas menneen maailman asussa ja roolissa. Mennään ympäri taloa herrasväen maailmassa mutta piian vinkkelistä. Sopii meidän retkirytkyihin.
Vaurautta, vehmautta ja kummituksia, vanhainkotimuistoja. Valeovia ja -ikkunoita, jotta salit ja julkisivut olisivat harmonisia. Aivan liian surullinen tarina kerrottavaksi pienestä tyttöparasta kivisellä porraskaiteella, omana syntymäpäivänään... saparoissaan... pursuavaa iloaan kikattaen...
Sitten karavaani jahtaa Verkkokarin uimarantaa, jota ei kyltillä kerrota. Lopulta löytyy ja päästään vesille. Väkkäränperän pohjukassa olisi keskiaikaisen Liinmaan linnan, germaaniksi Vreghdenborchin jämät mutta kaikkeen ei venytä. Olisi ollut helpompi käydä silloin, kun paikka oli vielä saari Eurajoen ja Lapinjoen välissä, liikennettä kontrolloimassa.
Sähköä ilmassa
Alitetaan monta kymmentä sähkönarua. Olkiluoto 1, 2 ja Iisakki loistavat kauas majakoina, silti hankala lahti lukea kartalta. Joudun kysymään reitin suunnitelleen Rauman-Ilkan apua. Lopulta vastarannan kapeikko löytyy sieltä mistä pitikin.
Etsitään laavua lounasta varten ja löytyyhän se kalliolta tiuhan ruovikon takaa. Se mitä sanomme kaislaksi on oikeasti ruoko, ja toisinpäin. Ryhdyin hevosvegaaniksi: kylmäsavuheppaa ja vuustoa kauraleivällä.
Rantaan kurvaa paikallinen meloja. Olemme pian Rauman melojien someilmiö: hesalainen melojalauma nähty siellä, nyt täällä. Mihin ne sitten menevät?
Lähteminen onkin hidasta, kun 18 paattia pitää kääntää pienessä lätäkössä ympäri, ennen kuin voi rysäyttää ruovikon läpi väljille vesille. Takaperin se ei onnistu.
Kesän ilta
Ilkka suunnittelee kartalta kivan kapeikkojen kiertelyreitin, keulamies korjaa kiitokset. Peränpitäjä pelästyttää katoamalla hetkeksi. Mökkirannoilla on väkeä kuin viimeistä kesäpäivää. Täällä on jokin oma tyyli, köysiä ja muuta merenkulkuaiheista rekvisiittaa. Kohtuukokoisia mutta hyvin hoidettuja mökkejä ja pihoja.
Lasketaan retkeilykohde Reksaaren rantaan. Entisen Kartun tilan sauna on kuulemma maankuulu, ei savusauna mutta kertalämmitteinen ja tunnelmallinen punamörskä, jonka kiukaassa kiviä riittää. Kaunis viikonloppu on tuonut vielä väkeä rantaterassille ja leirimökkeihin.
Soppaakin saisi mutta syömme Harrin kanssa Hossan poroa. Kuivaan kasteenmärän teltan auringossa takaisin paattiin ja ripustan riippumaton metsänreunaan. Metallinetsin löytää rantahiekasta vanhaa rahaa viime vuosituhannelta. Pitkä ilta saunoa ja turista kesä menneeksi.
Herään pilkkopimeässä ripotteluun, eihän nyt pitänyt sataa! Kaste pisaroi puista kuin sademetsässä ja kostuttaa petini. Untuvainen usva peittää telttakylän, sen takana nousee pehmeä kuu.
Kummat nimet
Aamupissalla löydän kalliolta saaren parhaan yöpaikan. Ensi kerralla. Kammetaan vesille ja kohti etelää tuulta tarkkaillen. Tyrni kypsyy rannassa, en aivan ylety kajakista maistamaan. Haen hyvää suuntaa selkien yli niin, ettei jouduta yltyvään sivuaallokkoon. Kylmäpihlajan majakkasaari jää
nyt käymättä.
Kuuskajaskarin rannassa huitoo harmaa mies. Kivi-Mara vie meidät marekiville. Edellinen on 87-vuotias opas ja jälkimmäinen pätkä diabaasijuonta, jonka kylmä jääkausi ja kuuma magma rutistivat
graniitin väliin ”Ahdin portaiksi” merestä saarelle. Kivi on mare eli made, koska se on märkänä liukas.
Kuuskajaskari taas on saari, jonka kuuset kajastavat seitsemältä mereltä kotorantaakohti seilaavalle merikarhulle, tai sitten kuusia kasvava kajas- eli lokkiluoto.
Pojat, pojat
Päästään rannikkotykin bunkkeriin, ahdasta, pimeää ja kosteaa betonia. Hyvä että sotimisesta on tehty ikävää. Otetaan muka-agreja äijäkuvia tykkitornin päällä, Henri hajareisin piipulla. Iso kikkeli sojottaa länteen. Liekö siksi museona.
Tuuliennuste nousee kahdeksaan ja venekyyti alkaa muutamia houkuttaa. Kivi-Mara ei ymmärrä, miksi nousta maihin Rauman keskustassa, kun hiekkaranta tai laituri löytyy lähempää. ”Se ei ole käytännön kysymys vaan statement”, sanoo Lampinen.
Mara meloo matkoihinsa. Vanhan kaksikon etuaukko ammottaa eikä noin korkeassa iässä enää liivejä tarvita. Edetään saarihyppelyllä kohti satamaa. Aalto ei ole ensin paha mutta viimeisellä ylityksellä se
nousee, Rihtniemi mittaa jo 12 m/s. Nyt ei sataman kulman takaa tarvita enää yhtään ro-ro-alusta soppaa hämmentämään.
Julkinen kannanotto
Loppupätkä lasketellaan Rauman Kanalia kaupunkiin ja noustaan portaita valtaamaan hiljainen rantapuistikko laivastollemme. Muutamaakin silmää hieraistaan ja kamerat käyvät. Statement tehty, Rauma melotettu! Kaupunkitutkimuksessa tätä kutsutaan taktiseksi urbanismiksi: pienestä eleestä tila muuttuu vähitellen toisekseen. Miksipä ei melontaseura voisi pitää vajaa tässä, kaupunkia elävöittämässä.
Autojen haku, paatit kyytiin ja kaupunkikierrokselle. Suhteilla on paikalle saatu viehättävä mutta outoa kieltä murtava natiivi kierrättämään Rauman toisen maailmanperintökohteen, Vanhan Rauman aurinkoisen hiljaisia katuja. Kitukränniä toreille ja Raumanjoen vaivaista uomaa fransiskaaniveljien kirkolle. Lopuksi murkinalle perinteikkään kissaravintolan kellariin. En ota enää lihaa vaan punajuurta.
Pasi Mäenpää