Kuvagalleria
Kanavia ja kummia kiviä
Syksyllä 1981 italialainen matemaatikko Geri Steve lampsi Museovirastoon kysymään, mistä niitä kalliomaalauksia mahtaa löytyä. Kaksi viikkoa Saimaalla melottuaan hän palasi ilmoittamaan koordinaatit maksan muotoiselle punakivelle ja hirvenvasalle.
Tunnustelua
Kauas on pitkä matka ja Puumalaan vähän päälle mutta lähempää ei uusia kalliomaalauksia juuri löydy. Jyräämme Päivin kanssa pitkin rupisia hiekkateitä valmistelemaan karavaania. Toivon että Kukonharju on huono yöpyä, että saadaan lähteä kauempaa. Ei kai 27 km päivässä voi olla liikaa?
Huono on, siirrytään hienoon Mustaniemeen, kurkataan ensin Valkin venesatama. Soitetaan soutustadikalle, että Mustaniemeen mars. Ei riitä vielä, käydään jopa melomalla tutkimassa seuraavan Puumalan-retken reittiä. Kyllä Lampinen on meistä ylpeä.
Mustaniemeen tippuu melojaa auto kerrallaan. Muinaisretken paikkalukua nostettiin ja mukaan on mahtunut jopa uusia naamoja. Säädän kamojani enkä ehdi jutustella. Hämärän tullen kehtaa naku-uida. Saimaa maistuu makealta. Parasta mitä tehdä retkellä ilman vaatteita on kuivua tuulessa. Nukun autossa, testimielessä.
Aamu on leppeän harmaa. Kiskon pyöräilyhousut kinttuun kun eilen istuinpehmuste jäi paattiin ja lensi mikromuoviksi ravintoketjuun tai jätepyörteeseen valtamereen. Vaihdan karttaa isompaan mittakaavaan. Nykäisen lauman liikkeelle ja ihmettelen kompassia, joka näyttää väärin.
Kilometrin päässä Jari ehdottaa, että ehkä kompassi voisi olla oikeassa ja minä väärässä. Ennenkuulumatonta röyhkeyttä! Mutta totta. Hävettää. Kaksi kilometriä ylimääräistä niille, joille vähempi olisi riittänyt.
Käyhkään kanava, osa kenraali Suvorovin puolustuslinjaa, on lyhyt reikä. Pietari piti suojata. Venäjä, Venäjä, Venäjä on oikeastaan 3 x Pietari. Käännytään pohjoiseen ja saadaan pikku tuuli taakse.
Ilkka kiipeää Uitinsalmen puusillalle kuvaamaan, livumme kuin tukkilautta ali. Joku käy tyhjältä mökkilaiturilta puskapissalla ja vastarannalta huudellaan pitkään kuin eduskunnassa: ”Kuinka te kehtaatte?” Suomi on syvästi jakautunut mökkiläisiin ja retkeilijöihin.
Kukonharjun kanava näyttää kanavalta. Kurkotan meheviä puolukoita sen reunamättäiltä. Virallinen pissatauko. Nyt minä huutelen, jos jotakuta vaikka kiinnostaisi, mitä kertoo uusin ruotsalainen tutkimus. Viikingit eivät kolonisoineet Itämeren suomalaiskansoja, suhde oli tasavertaisempi. Viikingit tarvitsivat suomalaisia turkisten, työvoiman ja kaupan lisäksi avuksi idäntielleen kohti Bysanttia.
Viikinkipaatteja ei noin vain melottu perille vaan väliin tarvittiin muonituksen, paatinvaihdon ja muun huollon etappeja, kuin myöhemmin kestikievarilaitoksessa. Se taas edellytti välilöitä paikallisten kanssa, ja suomensukua silloin piisasi pitkälle nyky-Venäjälle, jonne slaavit alkoivat vasta levittäytyä. Suomalaiset olivat luotseja, oppaita, tulkkeja ja neuvottelijoita, viikinkiajan diplomaatteja ja suhdetoimijoita. Se Impivaara-myytistä!
Miksi puhua viikingeistä Savon ja Karjalan rajavesillä? Folkloristikko Joonas Aholan mukaan jako itäiseen ja läntiseen Suomeen, jonka jo Porthan meille juurrutti, pitäisi ymmärtää uudestaan. Olikin niin, että itäinen karjalainen kulttuuri lähti Laatokan rannoilta laajenemaan kohti Savoa ja Kainuuta juuri viikinkiaikana ja heidän vaikutuksestaan. Läntinen tuli idästä.
Katsotaan don Gerin löytö. Hyvä kaltsi, ihmiskasvon näköä, ilmeinen maalauspaikka. Ihmettelen vaan, että Maksasaarenselältä, Maksasaarta vastapäätä löydetään punavärinen kivimaksa. Seuraavana lounas Hiekkaniemen laavulla, laituri ja kaikki. Jaloitellaan kivikautiselle asuinpaikalle asumuspainanteita etsien, toiset mustikoita.
Kiviä osaa punamullata jopa nykyihminen, entä kangasta? Rautakaudella otettiin vaikka pajunkuorta, kaadettiin sekaan tuhkaa ja päälle kiehuvaa vettä. Parin kuukauden päästä liemi ja kankaat olivat punaiset. Eivätkä värit olleet niin hailakoita kuin kotivärjääjällä. Arkeologi Krista Vajanto kyseli väitöskirjaansa varten vinkkejä vanhoilta muoreilta ja kokeili värikasvien fermentointia eli käyttämistä. Jo syntyi kirkasta ja kaunista.
Luonnosta saatiin ainekset koko sateenkaareen. Siniseen tarvittava morsinko tuotiin ehkä etelämpää, pissaa sai lähempää. Sininen oli yleinen vaatteiden väri ja sen liemi parhaiden emäntien (?) tarkkaa työtä. Mutta yhtä väriä ei lainkaan tehty, vaikka se olisi ollut helppoa. Miksei keltaista käytetty? Vaiko vain ole löydetty?
Jatketaan kaakkoon. Hirven kallo kalpenee rantavedessä hiljaa kuin paha enne. Vuorilahden maalaus Härätin saaressa on pieni pyöreä läikkä. Löydän samanmoisen Konniveden rannalta kahden viikon päästä. Jäljellä on komeaksi mainittu Katosselkä. Pyydetään hitaampaa tahtia, taisin kuitata harharetkeä vauhdinpidolla. Karhukosken kämpälle tullaan reilusti iltapäivän puolella.
Iltaohjelmaan kuuluu Vuorilammen kalliomaalaus pari kilometriä metsään. Hankalahkoa maastoa mutta hieno paikka kerrassaan kun vielä kiipeää maalausluolan päällyskalliolle. Täällä tekisi mieli yöpyä ja miettiä muinaisia. Jos uskaltaisi. Tuntuu oikein latinalainen genius loci, paikan henki.
Palatessa toiset kiroilevat hirvikärpäsiä, miksen minä kelpaa niille? Konnivedellä raahaan paattia puolitoista kilometriä pitkin metsiä ja niitä kömpii päivien päästä pitkin kotilattioita. Saunaan ja illanviettoon. Matti paljastaa jallukaakaon salaisen reseptin ja kertoo, että Helsinki on Oulua ja Tamperetta parempi retkeilykaupunki. Kömmin hopeoituihin untuviini vanhan savottakämpän herraintupaan.
Ehdin nähdä upean aamun ennen kuin pilvistyy. Olen etuajassa valmis ja hilpaisen Isolle Lepistönlahdelle yhtä maalausepäilyä ja toista uutta etsimään. Auli tulee kyytiin. Kumpaakaan ei löydy mutta aamunkuulas vesi ja kalliot ovat retken parhaat. Yhytämme toiset rantautumasta Ekelinniemen maalaukselle. Töpöhäntä hirvi siinä kurottaa päätään. Mitä mahtaa nuuhkia.
Tehdään paateista Päivinkakkara Ilkan kuvattavaksi korkealta. Pitkä lounas kiinnostaa useampia kuin Vetotaipaleen maalauspaikka. Koukkaamme sen kuusistaan: verkko, hirviä, vene ynnä muuta väriä. Muikunselällä bongataan sääksi pesineen. Dronella olisi kiva kurkata onko poikasia. Hemen hankintalistalle!
Löydetään laiskat Hiekkaniemestä löhöilemästä. Haarukoin kaikille palan kämpän emännän komplimenttia, muikkua kastikkeessa. Saavat sentään kammettua itsensä paatteihin vielä kerran. Tuomas veistää Marja-Tertun evän ulos.
Painellaan selkää länteen, katsellaan hetki norpan päätä veden pinnalla. Etelä-Saimaalla mäyrä lampsi leiriin eikä tervehtinyt. Nyt on kaikki nähty. Aulia järkyttää kun nuoriso ei tunne Yrjöä, siis melontalegenda Lindroosia. Nuoriso? Katselen porukkaa ympärilläni ja ehdotan Hemen syysohjelmaan geriatrista melontailtaa. Senkö takia kilometrejä kertyy aina vain vähemmän?
Käännytään etelään ja tähyillään laavua korkealla kallion reunalla. Lapinvuoressa on pitkä punainen maaliraita kuin muistisairas. Se ei puhu eikä kerro. Joku oli kerran täällä. Mietti jotakin, meni jonnekin. Vei mietteet mennessään.
Loppusuora, kiihdytän eteen huitomaan rantautumissuuntia Valkin venesatamaan. Käydään katsomassa Kummakiveä. Ei saada autoa rikki vaikka tiessä on puoli metriä syvät kiharat, onneksi Harri ja traileri poistuivat tankkaamaan. Kumma on. Ajetaan kilpaa kohti kotia läpi riepovan rankkasateen.