2004

Kuvagalleria

Heinola rock & paint


Katselemme laajakuvatelevisiosta, kun Ateenassa palataan muinaisuuteen olympialaisten loisteliaassa avajaiskavalkadissa. Historiaa voi nauttia monella tavalla. HeMen muinaisretken avaava ilta pimenee nuotiokatoksen savuntuoksuun. Mahtailevan moderni Heinolan Tähti -silta luo outoa valoaan. Se tahtoo näyttää nousevansa vanhan vesitiekulttuurin yläpuolelle ja alistavansa sen vain kauniiksi näkymiksi.

Jatkamme Timo Lampisen kanssa autossa syntynyttä kinaa siitä, miten vedenkorkeus järvillä on muuttunut sitten Heinolan harjun eli Jyrängön virran puhkeamisen 6000 vuotta sitten. Taitaa mies, tuo uomo universale (lausuu tamperelaisia murrerunoja), olla oikeassa. Ensin vesi laski vain pari metriä, mutta sen jälkeen maa on ehtinyt nousta lisää. Löydetyt kalliomaalaukset ovat kuitenkin sopivasti muutaman metrin vedenpinnan yläpuolella, ja niitä olemme lähteneet taas ihmettelemään vesitse ikivanhaan tapaan. Tutkinnassa ovat eritoten pari vastikään löydettyä kohdetta.

Johtava arkeologi komentaa Marja-Terttu Posan valtuutuksella ja muiden hymistessä, että huomenna käydään Heinolasta itään Ruotsalaisella ja sunnuntaina lasketellaan Konnivettä eli oikeastaan Kymijoen alkua, tai mistä se nyt sitten ryhtyykään. Pohdimme Ruotsalaisen nimen alkuperää. Voisi olla näillä seuduin 1700-luvun Venäjän rajan läheisyys mutta kun ei ole. ”Ruodzavesi” tunnetaan jo 1400-luvulta käräjäpapereista, kun yksi oli motannut toista ja toinen takaisin ja kruunu tuli väliin, sanoo Heinolan historia.

Heinäsaaren leirintäalueen mökit eivät olekaan mökkejä vaan aittoja, mikä täällä Päijät-Hämeen suunnalla ei tarkoita ihan samaa kuin Suomi-filmeissä. Mahdun kyllä yläpetille hyvin eikä liukas makuupussikaan kieräytä lattialle. Kuulostelen josko joku hiipisi aitan kulmalle yöstelemään. Mutta kuten kirjailija Hannu Raittila sanoo, Suomen maanviljelyskulttuuri oli niin lyhyt pläjäys historiassa, että Coca-Colakin on melkein vanhempi kulttuurikerros. Kalliomaalaukset lienevät jättäneet pidemmän janan historian viivaan.

Kuka kaipaa valkoista vettä?

Aamulla hommiin! Tänä vuonna kajakkeja on 16 ja muinaistieteilijöitä yhtä monta. Retki on kuulemma kasvanut seuran suurimmaksi brändiksi. Saan käskyn kärkeen ja lähden puskemaan sivuvastaiseen kilometrisen sillan ali. Alli hiihtelee rantoja pitkin. Opin että paras paikka meloa vastatuuleen on etäisyys rannasta, jossa aalto kohtaa heijasteaallon. Missä lie, yhtä soppaa kaikki.

Pohjoistuulta on reippaasti yli leppeän rajan. Melonnan tuuliluokitushan menee näin: Zen-liito, ihana, leppeä ja äitimäentykkäätästäenää. Toisen luokituksen mukaan tuulta on kuulemma kymmenkunta metriä sekunnissa. Etsimme parasta reittiä ylös lahdesta, jota vastaan Ruotsalaisen suurin selkä tyrkkää aaltoja. Katselen minkä kykenen taakseni, missä lauma leviää kuin haulikolla. Maria hymyilyttää. Hänen seuransa on Drumsö kanotister ja lempikeli hirmumyrsky. Saaren suojassa keräämme voimia ja vaihdamme voivotteluja. ”Piti olla leppoisan kultturellia menoa eikä ekstreemiä”. ”Rahat takas, Lampinen evän ali!”

Toinen vastatuuliosuus vie kapinamehut. Laskemme myötäistä pitkänluiroon Rutalahteen. Päivän maalauskohde löytyy ja murkinalle päästään. Anna tekee kokemattomalle fiksun johtopäätöksen ja lähtee taksilla kämpille. Tiedoksi sitten että kyllä kajakki tilataksiin mahtuu, ja kuski kuivaa kannenkin!

Kalliomaalaukset ovat kuin luodut vesiretkeilyn kohteeksi, sillä ne ovat yleensä komeilla paikoilla ja hyvin reittien varrella. Täydellä vatsalla kuvat piirtyvät silmään selvempinä, kunhan osoitellaan toisillemme ja keskustellaan. Sovimme että vastedes mukaan otetaan vain ne, jotka jokaista mustetahraa näytettäessä osaavat sanoa että ”hirvi” tai ”vene”.

Kalliomaalaukset ovat jälkiä maailmasta, jossa kaikkea olemista hallitsivat myytit, shamanismi, vainajayhteys ja uskomukset eläinten henkisyydestä ja voimasta. Ne eivät edusta erityistä alkusuomalaista kulttuuria vaan yhteistä indoeurooppalaista perintöä. Täällä ne vain ovat säilyneet, vähän niin kuin Kalevalan tarut saattoivat säilyä Vienan Karjalassa suhteessa muuhun suomalaiseen kulttuuriin.

Välipalaksi asutuspainanne

Paluumatkalla pääosassa on jälleen tuuli, nyt inha sivuttainen. Aivokirurgiystäväni väittää, että koska aivotoiminnassa on perimmältään kyse synapsien välisten rakojen ylittämisestä, kaikenlainen ruumiin eli pään liike aiheuttaa muuntelua ärsykevälityksessä, ja siksi keinunta keinussa tai aalloilla johtaa normaalista poikkeavaan hermotoimintaan, jonka voi kokea joko pelkona tai nautintona, ihmisestä ja ympäristöstä riippuen. Kuulemma voi tulla riippuvaiseksikin.

Kerran tunnen katoavani aallon syleilyyn, ja siltä kuulemma näyttikin. Pääsemme onneksi ilman kaatumisia uimarannalle, jolta käydään etsimässä pari asutuspainannetta. Retkihuumorini horjuu. Oma pieni painanne yläpetillä olisi kiinnostavampi. Tutkin karttaa ja teen tarjouksen, josta pitäisi kieltäytyä: Kannetaan kajakit kilometrin päähän ja vältetään kahden niemen kiertäminen ja vastatuuli. Muutama laillani tuuliin tympääntynyt parka innostuu heti. Ilkka pyörittelee silmiään.

Päivälastissa olevat kajakit ovat kevyempiä kuin Hannibalin norsut Alpeilla, mutta ne eivät kävele itse. Onneksi Jyrki ja Maarit ovat keksineet pyörän eli kajakkikärryn. Huhhuh. Hölkkään reittiselvitystä kun toiset kantavat, ja juoksutan norsuja kärryillä. Kulkevat kyllä tiellä sutjakkaasti ilman sitomisia. Kati ja Tarja palkitsevat myöhemmin minut reippauspalkinnolla, vaikka olisivat voineet sotkea suohonkin.

Kotoaitalla Lauri, Sörkän giba, blandaa rommitotit ennen bastua. Muuan italialainen tutkimusmatkailija Giuseppe Acerbi julkaisi 1802 kirjan, jossa sauna esiintyi suomalaisena juttuna, vähän kuin kännykkä nykyään. Kuritetulle ruumiille kyly on paikallaan mutta turhan haalea. Seinän takana mölistään kahdella kielellä, kun Heinolan ja ruotsalaisen Karlshamnin ystävyyskaupunkilaiset tapaavat toisiaan painien.

Iltatulilla pistää silmään viinin määrä suhteessa siihen, minkä verran siitä jaksetaan kovan päivän iltana enää nauttia. Ihmettelemme ilmoja. Tuulen lisäksi lämpöä ei ole elokuun puolivälissä hetkeäkään yli 15 asteen, mistä Ukkoa tai paremmin Ilmarista sopii moittia, jos uskaltaa. Ilmarinen oli nimittäin nykytiedon mukaan alun perin sekä taivasta että säitä säätävä heppu. Viittaapa sammon taontakin taivaallisen ja maallisen välisen yhteyden pystyttämiseen eli maailman kosmologiseen järjestykseen.

Eikö siis ole niin, että säästä puhuminen ei olekaan small talkia, vaan maailman järjestyksestä keskustelemista ja sen vahvistamista, että kyllä taivaan vallat vielä määräävät (varsinkin kun ovat sekaisin, niinhän Kreikan jumalatkin aina tappelivat ja sotkivat kaiken)?

Kissa, lehmä ja hirvi

Näen yöllä unta. Outo elukka, näyttää isolta peltopyyltä, kävelee kivisessä metsässä. Se muuttuu kissaeläimeksi, sitten leijonavaakunaksi ja hokee: ”Minä olen Ilves-kissa. Minä olen Ilves-kissa”. Hirveätä!

Ilmankos nukun pommiin ja rähjään kamppeet kasaan minkä kykenen. Lauri jyrää partansa, oltiin kylillä tai korvessa. Muistan kuunnelleeni Paavo Lipposen puhuvan, että kohtapuoliin Euroopassa välimerellinen kulttuuri rulettaa, ja siltä näyttää, koskapa aamujunamme ei tänään lähde kuin Mussolinin aikaan. Mihinpä kiire olisikaan, ystävämme menivät jo tuhansia vuosia sitten.

Katsastamme aluksi Heinolan asuntomessut vastapäisellä rannalla. Uusvanha tyyli (viime vuosituhannelta) näyttää vetävän edelleen ja vesirajan kanssa flirttaillaan. Talon pitää näyttää talolta ja olla komia. Kysyn Tarjalta, että onko joku näistä nyt elämänmittainen unelmasi mutta ei tunnusta. Melojan unelmamaailma on liikkuvampi ja aineettomampi, se on ruumiillinen ja aistimellinen tunnelma. Kohta olemme itse messukohde, kun livumme letkana tervantuoksuisen kaarisillan alta.

Kysyn jälkipään valvojasta ja Ilkka vastaa että ”kai sieltä joku tulee”. Laskemme Jyrängön virtaa ja lehmänmahat pyörittävät hauskasti (tästä täytyy tulla Eppu Normaalin punkpsykedeelinen Lainelautaileva lehmänmaha rock & roll). Virtapaikkoja tulee vielä kaksi lisää ja joku haluaa rekisteriinsä suoritusmerkinnän koskimelontakokemuksesta – eilisen aallokkomelonnan perään.

Keli on ihana ja nautimme melonnasta hymysuin. Pikkuvastainen vire antaa tunteen vauhdista. Radioni ei täällä jostain syystä soita kuin messuohjelmaa ja jotain tylsää lahtelaista. Ilkan kanssa äkkäämme Konniveden selällä oudon pyöreän kalliosaaren kuin maailmantappi. Sinne emme kerkeä, sillä tutkimusohjelmassa on tänään yksi tai kaksi pronssikautista kiviröykkiötä eli niin sanottua lapinrauniota ja kolme kalliomaalausta. Marja-Tertulle muuannesta museosta huhuttu toinen röykkiö jää kyllä löytymättä. Ensimmäinen on paikallaan niemennokassa kuin köyhän pohjoisen miehen pyramidi. On säilyttänyt muotonsa kolaakin kauemmin.

Karhusaaressa kalliolipan alla on maalaus, ja samalla paikalla pitää tämä venekunta sadetta nytkin saatuaan ensin merkinnät tosi kehnoon paikkaan rantautumisesta. Syön kolmatta päivää salaattia, jonka valkosipulimäärällä olisi turha yrittää kaveria kaksikkoon edes etuaukkoon. Sitten on täytettyjä croissanteja, nam, ja pähkinäsuklaatorttua, nam-nam, kiitos kotorintaman. Anjovisoliivipiirakka on jo enempi mousse.

Toiseksi viimeinen kohde, Haukkavuoren hirvi kruunaa retken. Pekka Kivikäs on kirjassaan Kalliomaalausten kuvamaailma (1997) yltynyt runolliseksi sitä kuvatessaan, eikä yhtään liioittele. Hirvi on kovin kaunis, soma ja viehkeä, ja vähän piilossa katseilta. Ympäristönsä kolmiulotteisuudessa kuin graniittilohkareilla kehystetty koru.

Keskustelu viriää kalliomaalausten taiteellisuudesta. Maalaukset tuntuvat monesta taidetta funktionaalisemmilta, meidän päivien medialta tai muulta kommunikaatiolta. Ja pöh, nurisen. Noin ajattelee nykyihminen, joka on siirtänyt taiteen omaan lokeroonsa museoon ja selittää maailmaa muuten. Mitä muuta kuin taidetta ovat kuvalliset ilmaukset maailman ja sen olioiden luonteista ja suhteista? Kulttuuri alkaa jäljittelystä. Kalliolta riippuu sateenraikkaita vadelmia suoraan suuhun. Hirven kuvalla oli kerran mahtava voima.

Pasi Mäenpää