Kuvagalleria
Tavastian laulukuoro
Aamulla Sääksmäen sillan kahvilan takaikkuna tuulettaa telttaani munkintuoksun. Syön kaksi. Mahtiherkkua, hillo on vielä kuumaa! Sitten on mentävä, koska vanha valtatie imee alavirtaan. Tämä on siis tämä Hemen muinaismelontojen jokatoisvuotinen Hämeen vesitien kolmas etappi. Eilen tullessa nähtiin maitse Akaan keskiaikainen kivisakasti, ja kävihän joku Rapolanharjun linna-alueella sillä aikaa kun Ilkka tarjosi rannalla oluen ja minä auringonlaskun.
Hyvä puska elää ja yrittää
Rauttunselkää länteen on vasemmalla ensin Emil Wikströmin Visavuori lapinraunioineen, been there seen that. Sitten onkin silkkaa melomista Viialaan asti. Alkuvuonna yhdistyneen Akaan kaupungin sopisi lakata piilottelemasta rantapuskassa. Viialan taajamasta ei järvelle näy kuin tehdas, joka sekin on pari vuotta ollut entinen. Mutta mitäpä jää jäljelle teollisuuspitäjästä, kun teollisuus loppuu. Ensin pusikoitui maaseutu, sitten ruostevyöhyke. Kaupungin ainoa maihinnousupaikka on melkein rivitalon takunen nurmikko kosken suvannolla, mutta ei meitä kukaan pois aja.
Lounas ilman munkkia. Lampsimme koskimiljöötä ympäri. Vettä on vähän ja hienon miljöön hoito vähän huonoa. Matka jatkuu pulkkamäellä, kun Mirja tyrkkää kajakkeja pyrstö edellä järveen.
Näen kahden päivän aikana muka viisi kalasääskeä. Voiko se olla totta näin asutetuilla rannoilla vai onko olemassa muita isoja kalastavia lintuja? Kyselen muilta mutta turhaan kun keskivertohemeläinen tuntee linnuista lähinnä akuankan, Suomenlahden ylittäjät vielä sorsan. Turha väittää, että melontaretkillä mystinen luontokokemus jonkun hilpeän norpan kanssa menisi uunilämpimän hillomunkin edelle.
Sukupuolikysymys ja hevonen
Melontaporukassa tapahtuu aina sellainen outo juttu, että haluan mennä edeltä ja nähdä kaiken ennen muita. Niin kuin se järvi siitä kuluisi, että joku on jo mennyt. Valkoisen melamiehen vitsaus.
Harmittaa kun kuuluu kikatusta takaa. Perässähiihtäjillä onkin hauskempaa.
Alli näyttää löytäneen naiseutensa ja esittää sievistelevää melojaneitiä. Naisille melonnassa taitaa olla joku sukupuolijuttu. Semmonen että miten sitä nyt esitetään naista rähjäisissä retkioloissa. Miehillä – joilla ei yleensä sukupuolta ole – kysymys syntyy vain kun maakrapukaveri katsoo aukkopeitettä ja kysyy että miksi sulla on hame päällä.
Rantaudumme yöksi ratsastuskoulu Hiisilinnaan ja telttailemme sen ihanassa omenapuutarhassa. Jossain hirnuu hevonen. Saunassa ihmetellään, miksi melojissa on niin paljon naisia, ja että minneköhän pitäisi retkeillä niistä eroon päästäkseen, jos nyt joku onneton haluaisi.
Paikan Pollebaarista ei saa hepoa suoneen eikä suoleen mutta tuopit otetaan raikkaasti pakastimesta. Ja syötäväksi saa broilerin siivillä maustettua chilikastiketta. Ihminen ei kuolinvuoteellaan kadu sitä, että söi munkin, vaan sitä, että jätti kolmannen syömättä.
Niagara
Aamulla noustaan aurinkoon kuivattelemaan telttoja tuhdin kasteen alta. Kohta tullaan tyyntä uomaa pitkin Lempäälään, jonka koski on yleensä pienpaateille auki mutta nyt se on pantu sulki. Takaisku. Ehdotan että ongelma ratkaistaan melomalla takaisin munkeille.
Palataankin vähän mutta mennään kanavasta. Alan täyttää sulkuväliä etupäästä mutta maissa notkuvat ukot sanovat että ei kannata ellet halua huuhtoutua luukusta. Sulku tasaakin vedenpinnan avaamalla kanootin mentävän aukon pinnan päälle. Roikumme pollareista ja toisistamme, ettemme joudu putoukseen.
Maihin puistorantaan ja Lempäälän kirkonmäelle. Retkenjohtaja Lampisen viimeisin höyrähdys ovat keskiaikaiset harmaakivikirkot. Päiväluukusta nousee hyllymetri taidehistorioitsija Markus Hiekkasen palkittua tuotantoa.
Tämä pyhättö on omistettu Pyhälle Birgitalle. Tarina kertoo, että kirkon paikka päätettiin laskemalla pyhimyksen kuvat järveen ajelehtimaan itselleen sijansa. ”Kunne kuvat kulkenevat, sinne kirkko tehtänehen.” Tiedä vaikka olisi perää, arpominen on jo vanhatestamentillinen tapa kysyä Jumalan mieltä. Sittemmin rukoilu valtasi alaa ja arpominen muuntui lotoksi ja muuksi mammonavälitteisen onnen koetteluksi.
Meloja hevosena: kävelemme jopa pari kilometriä Museoraitille. Viehko miljöö. Sepän pajassa näkee, millaista taidetta takorautaiset reet ja kärryt ovat olleet, ennen kuin Henry Ford maailman pilasi. Naisväki ei saa päätettyä, kumpi on komeampi, letkeää näsihämettä veistelevä viiksekäs mestari vai mykkä mutta nuorenkarski oppipoika haalareissaan. Sitten tulee jo kiire rantaan mutta aikatauluista viis, globaaleihin ihmisoikeuksiini kuuluu lokaali kebab-ateria.
Paljon onnea, Sirkku!
Röyhtäillen hölkkään kajakkiini ja riuhdotaan Päivääniemeen. Siellä viehättävää rautakautista kalmistoa hoitaa vielä jalostamaton kebab-katras. Juotan yhdelle villapaidalle lastenlonkeroa. Sillä on ihan ihmisen ääni.
Niitä munkkeja muuten oli sekä vadelma- että omenahillolla, ja vielä hillottomia rinkeleitä.
Retki päättyy Vesilahteen, jonka sopivinta rantaa kysyäksemme häiritsemme muuatta pyhäpäiväistä rantaväkeä. Isäntä juoksee laiturille ja riemastuu, että nytkö saapuu Ylioppilaskunnan laulajien ohimarssi vaimon 60-vuotista juhlistamaan. No, laulettavahan se on koko köörin. Onnittelen ja ojennan lahjaksi Sääksmäeltä asti ihan tätä varten kansinaruissa kuskaamani osmankäämin. Rouvan nimi on Sirkku ja hän on myyty. Tulee koti-ikävä. Muistan että oma sokeripalani Pulmu täyttää tänään neljä kuukautta.
Pasi Mäenpää