Ikuinen paluu
Tänä vuonna muinaisretken vesille hyökätään Miekankoskelta. Siinä vasta mahtava melontatukikohta! Nopeaa viitostietä melkein perille asti, ja Mäntyharjun reitin loputtomat vesitiet molemmin puolin. Saa pakata laiturilla tai hiekkarannassa. Kahvila leipoo matkaevääksi lämmintä leipää, piirakkaa ja muuta perinnemuonaa. Hiukan kritisoisin luomulimpun kokoa. Pikkuisen pienempänä se menisi Nordkappin pyöreästä päiväluukusta tarvitsematta haukata maistipalaa.Perjantai
Lähdetään alavirtaan etelään Juolasvettä, joka aikanaan on jakanut Hämeen ja Savon. Valtakunnanrajana se toimi 1700-luvulla. Ensimmäisenä muinaiskivana Venäjän puolen rannalla näkyy kiviröykkiöitä, joita arvellaan rajan jäänteiksi – elleivät sitten ole venäläisten 1915 – 1917 Saksaa vastaan tekemien varustusten perua.
Kiskon keulassa lujaa, että ehditään ennen pilkkopimeää Linnasaareen, josta Jyrki ja Maarit ovat etukäteen tiedustelleet leiripaikan ja Päivi ja Auli jo vallanneet meille. Pian vilkkuu kaksi merkkivaloa rantapuskasta. Heme vesistömarssii hallitusti kuin armeija.
Etsin kallionkupeesta telttapaikkaa, joka olisi pehmeä muttei kovin jäkäläinen. Painui ympäristötietous mieleen, kun kerran pikku saaressa hädälle hipsiessäni sain naapurirannasta moottorisahalla säestettyä valistusta, että ”säästäkää nyt edes ne jäkälät, ne kasvaa takaisin kolmessakymmenessä vuodessa”. Inkoon saaristossa taas natiivi käski sammuttaa trangian hehtaarin levyiseltä rantakallion reunalta: ”Ni har inte råd att betala om ni bränner hela ön.” Kurjaa kulkea paikallisten mielissä mistään piittaamattomana huligaanina.
Iltapalalla kalliokukkulalla Ilkka levittää mukaan pakkaamansa vuodesohvan, jota väittää retkipatjaksi. Kateuden määrästä päätellen kannattaa sijoittaa äkkiä valmistavaan yhtiöön – muistaakseni Suomi-Soffa – koska ensi kesänä sellainen on kaikilla.
Aamu tulee tuhruisena mutta minulla on hyvä mieli, sillä olen ratkaissut telttaretkeilyn viimeisenä suurena ongelmana pidetyn niin sanotun kylmän nenän syndrooman. Nenänvarren päälle kiedotaan bandana-huivi ja solmitaan niskan takaa kiinni. Hengittäminen ei esty eikä nenävaate hönginnästä kostu.
Lauantai
Ennen lounasta nähdään kaksi kalliomaalauspaikkaa. Ensimmäistä Kannonaluksessa saa etsiä. Toinen Haukkavuori taas on kuuluisa paikka ja kuvat laiturin, nuotiopaikan ja puoliluolan merkkaamat kuin mikä tahansa turistikohde. Kiipeämme kallion laelle, jossa paikan komeuden huomaa ensin pohkeissa ja sitten silmillään, kun järven pinta jää kauas jalkojen juureen. Käy korkeilla paikoilla ja pissalla aina kun voit, Kekkonen opasti matkustavaisia.
Viereinen kallio on romahtanut hiidenrannaksi, eikä koskaan paljasta mahdollisia kuva-aarteitaan. Mietin, voisiko joku huippuyliopisto joskus saada aikaan kalliomaalausetsimen, jolla skannattaisiin kuvien väriaineen, hematiitin keskittymiä sellaisiltakin pinnoilta, jotka eivät silmille näy. Jos tuntisimme kaikki aikoinaan tehdyt kalliomaalaukset, voisiko niiden verkoston tutkiminen paljastaa yksittäisten maalausten merkityksen, esimerkiksi reviirien tai kulkureittien osana?
Tämän päivän tiede sanoo, että suunta on väärä. Kalliomaalauksia pidetään hetkellisten tai toistuvien rituaalien välineinä, ei pysyvinä merkkeinä ja viestintävälineinä. Tähän viittaa se, että moni maalaus on maalattu vanhan päälle. Kuvat on tehty olemaan tässä ja nyt, niin kuin power point -show kokoushuoneen seinällä. On kummallista ajatella, että tuon lyhyen hetken jälkeen kuvilla ei ehkä ole ollut mitään merkitystä ennen meidän sukupolveamme muutaman tuhannen vuoden päästä. Maailma on tyhjä, ennen kuin ihminen sitä katsoo ja siitä puhuu. Mitä kaikkea me emme näe?
Ilta
Tihuttaa vettä kun lasketellaan Sarkavettä alas. Voikoski ohitetaan ruumissaattotekniikalla eli kantamalla paatit neljään pekkaan hihnoilla. Kätevää, vaikka reilun kahdensadan metrin kanto kultakin neljään kertaan ei käy hetkessä. Osa könyää metsän läpi vielä yhden maalauksen luo.
Illaksi ehditään hyvin Orilammen lomakeskukseen. Täältä kaikki alkoi, ei esihistoria vaan sen fiilistely meloen. Lampinen ja Marja-Terttu veivät ekan Hemen muinaisretkikunnan tänne Repoveden kansallispuiston äärelle elokuussa 2002. Vesi opettaa että kaikki virtaa, mutta historia että kaikki palaa.
Telttailu tilavalla rannalla on edelleen yhtä kielletty kuin viimeksi mutta uutta on vähäpäästöinen eurosauna. Se ei ota yli 50 astetta tunninkaan lämmettyään. Lauteilta kuuluu ärinää. Tolstoilaisena ihmisen hyvyyteen uskovana humanistina selitän likkojen vuoron kestäneen varttitunnin yli ajan varmaan siksi, että luulivat ukkojen saavan paremmat löylyt vähemmälläkin ajalla.
Illalla saadaan kalaa ravintelin ylisillä. Alakerran on vallannut hääväki ja naapurimökissä harrastaa virolainen prätkäjengi. Illan käydessä yöksi jätämme heidät virittelemään yhteistä karaoketuokiota. Hemen pitäisi laatia retkidirektiivi, jonka mukaan joka toinen ilta on saatava saunoa ja syödä muikkuja tai merellä savukampelaa kylmän kaljan kera. '
Pyhä
Sunnuntaina surfataan tuttua Vuohijärveä. Sitä paikallislegendan mukaan jo Väinämöinen meloi. Käydään Mäntysaaressa, joka on kuulemma ollut hautuumaana 700 vuotta. Karunkaunis pieni kappeli. Lampsin muita ennen takaisin paateille, kun en halua riekkua vainajien mailla. Kierrämme ison Kinansaaren, jonka suojasta haen myötätuulireittiä luoteeseen. Tuuli onkin kääntynyt ja joudumme tekemään kolmen kilometrin ylityksen syksyisessä sivutuulessa.
Retken toiseksi viimeinen kohde on Kapasaari. Liekö saanut nimensä siitä, että täältä käsin on pyydetty kalaa, vai siitä, että täällä on mädätetty ja varastoitu kaamean hajuista kapahaukea kauempana kotonurkalta ja mieluummin tuulen yläpuolella? Tykkään tästä paikasta. Kallio on ihmisen tai parin mittainen ja kuvat kivat. Niillä ei ole liian isoja kehyksiä.
Pasi Mäenpää