2009
Narva, nokia ja Melo
Vetovoimainen Vesilahti. Niin sanotaan kunnan mainoksessa. Omaperäistä. Sinne HeMen muinaisretkikunta oli viimeksi ehtinyt Kokemäenjoen vesistön pitkällä marssillaan. Elokuussa joukot kerättiin taas kokoon. Matkalla vesille piti ensin yöpyä ja matkalla yöpymään tutustua paikallishistoriaan Narvan kylässä oppaan kera. Narva oli ammoin tärkeä eränkävijöiden markkinapaikka.
Opimme että tervahautaa poltettaessa terva valuu astiaan ronkelia pitkin. Ja että Kirmukarmu ei ole Särkänniemen uusin vesiliukuhauska vaan rautakautisen päällysmiessuvun kalmisto. Valkohäntäpeura eli tätä nykyä valkohäntäkauris taas on toiselta nimeltään laukonpeura eli -kauris, koska tänne Laukon kartanoon niitä 1930-luvulla Amerikasta tuotiin. Vesilahdella niitä ammutaan tuhat vuodessa, yhden pikku kunnan alueella. Tarkoittaa sitä, että kukin 15 vuotta täyttänyt vesilahtinen kaluaa lähiruoakseen kolmanneksen kaurista joka vuosi.
Narvan mailla
Narva tarkoittaa nahan karvapuolta. Nokia eli sanan nois monikko taas viittaa soopeliin tai johonkin vastaavaan, aikoinaan tärkeään turkiseläimeen. Kummastelen että Hämeessä, suomalaisen viljelyskulttuurin kehdossa on erätalouspohjaista nimistöä. Ei siinä kai mitään ihmettä ole, eränkäynti oli pitkään tärkeä osa elinkeinoa ja paikannimet syntyvät usein juuri kanssakäymisestä eli kaupasta paikallisten ja muukalaisten kesken.
Paikannimi on monenkeskinen kielellinen sopimus ja abstraktio. Sen ansiosta voi ajatella paikkaa, jossa ei ole koskaan käynyt. Niin kuin tämä seuraavan päivän lounaspaikka, Kusiaisskutsi. Sillä on sentään nimi jolla erottua muista paikoista. ABC-asemilla ei ole sitäkään, mikä on tarkoituskin, koska kaikki ovat samanlaisia. Ilkka ei sitä ymmärrä vaan haluaa tutustua erikseen jokaiseen Suomen ABC:hen. Sitten ovat vuorossa jännittävät McDonaldsit.
Yövymme Ala-Orvolan vieraanvaraisella maatilalla, jossa turistit orientista ihmettelevät telttojamme kun tarjolla olisi valmista kattoa jokaisen pään päälle. Aamulla leiri katoaa kajakkeihin ja soljuu tuuliselle järvelle. Kun ensimmäisen kerran pysähdymme, Jyrkin GPS näyttää seitsemän kilometrin tuntivauhtia. Rohkenen epäillä kun porukkaa on tiukunta ja puolet pätkästä vastatuulta. Tekeekö kepsi virheitä?
Muinaisopas Lampinen osoittaa rantamettään ja kertoo, että siellä on joskus ollut jotain paikalla, jota ei nyt näe, koska puska peittää. Natura pitää purkaa ja käyttää rahat kulttuurimaiseman entisöintiin. Lampinen johtaa virastoa.
Tragedian synty
Kohta pusketaan Pyhäjärven selkää pohjoiseen reippaassa ja viileässä vastatuulessa. Nähdään Tuhnunvuori, jonka jyrkänteeltä Laukon kartanon Klaus Kurki hukuttautui poltettuaan mustasukkaisuuksissaan morsiamensa. Näin kertoo tänne sijoittuva, kuuluisa Elinan surma -balladi. Huomaa ylevään tragediaan nähden kovin vulgääri paikannimi.
Seuraava murhenäytelmä on lounastauon haku. Ei mitään kelvollista, siispä Kusiaisskutsiin. Usko tai älä, mutta kyseessä on skutsi joka on täynnä kusiaisia, enkä nyt tarkoita hokkareita. Paikan ainoa hyvä puoli on, että sinne ei tarvitse enää koskaan mennä. Ensinnäkään maihin ei pääse. Jos sinne pääsee, harmittaa kun tuli puskaan könyttyä. Ja jos ei harmita, kuudeskymmenes kusiaisen purema muuttaa mielen ja sitten kaipaa jo jyrkännettä hukuttautua.
Rannasta löytyy yksi kivenlohkare, jossa murkkujen määrä on rajoitettu. Sen laella syön yökköä virolaista kalasäilykettä ja katselen Paulin kanssa järvelle, jossa loppuporukka murkinoi tuulen pieksämällä luodolla. Aina ei ole varaa edes vahingoniloon.
Tuuli tyyntyy ja loppupäivän melahdus on miellyttävä. Tullaan Viinikanniemen leirintäalueelle. Sauna, safkaa ja jätskiä. Ihanaa, mutta yksi pikku teltta maksaa alueella saman kuin matkailuvaunu vetoautoineen. Ehdotan massaprotestia osoitteeseen info@viinikanniemi.com, aloitin jo.
Länteen, nuori henkilö!
Ammoin tästä olisi päässyt suoraan merelle, mutta nyt joudumme aamiaiseksi kiertämään Nokianvirran kautta päästäksemme edes Kokemäenjoelle. Tuuli pieksää vettä kilpaa taivaalta ja järvestä. Kohtaamme märän hämäläisen porukan, joka aikoo pikku pätkissä meloa koko Kokemäenjoen vesistön merelle asti. Kaikkea ne keksivät. Ilma rauhoittuu kun laskettelemme Suomen taloushistorian havinassa nokialaisen tehdasmiljöön läpi.
Seuraavana edessä on Melon pato. Espanjaksi se tarkoittaisi meloniankkaa. Melojaksi se tarkoittaa hauskan kuuloista paikkaa, joka täytyy ylittää maitse. Minulle passaa, inkkariaikoinani puolet melontakilometreistä syntyi metsässä. Ensin pitää selvittää padon puinen turvapuomi, jonka yli nylkytämme yksi kerrallaan. Hitaus ei haittaa, koska padolla vasta hommailua riittää.
Sovellamme Ilkan Lofooteilla oppimaa kantotyyliä, jossa neljä u/akko/aa kuskaa lastatun paatin kajakinkiinnityshihnoilla. Kivisessä rannassa minä muutaman muun muassa käyn joessa pyllylläni. Toiset laskevat paattinsa jyrkkää puista laskurataa, muttei sekään ihan kivaa ole.
Matka kohti länttä, Poria ja merta on alkanut. Horjumatta sinne minne Lampisen mela viittaa tien. Tämä etappi päättyy Siuron kylään. Siellä autonomistajat ottavat taksin lähtöpaikkaan, kun köyhät shoppailevat retkikamppeita meille varta vasten avatussa Eräketun kaupassa.
Sanat ovat tärkeitä. Suren sitä, että HeMessä vielä valitettavan moni muutamaan reskutusmanööveriin viitatessaan puhuu loukkaavasti ******käännöksestä, kun korrekti postkolonialistinen termi on inuiittikäännös. Niinpä joudun boikotoimaan halliharjoituksia enkä ole päässyt keulainuiittia pidemmälle.
Pasi Mäenpää